Ketkä ovat eteläisen Suomen alkuperäisasukkaiden jälkeläisiä?

Tiivistelmä. Vallitsevan ajattelun mukaan saamelaiset ovat eteläisen Suomen alkuperäiskansa, jonka suomalaiset ovat joskus ajaneet Lappiin. Tarkastelen todisteiden valossa kahta vaihtoehtoista hypoteesia (saamelaiset asuivat suomalaisten kanssa limittäin etelä-Suomessa, saamelaiset eivät koskaan asuneet etelä-Suomessa). Osoitan, että ne ovat yhtä uskottavia kuin valtavirtanäkemys. Esitän myöskin perusteluja väitteelle, että eteläisen Suomen alkuperäisasukkaat ovat nykyisten suomalaisten kulttuurisia ja geneettisiä esi-isiä. Keskeinen saamelaisten läsnäoloa etelä-Suomessa puoltava argumentti on perustunut eteläsuomalaisiin saamenkielisiin paikannimiin. Esitän tälle seuraavan selityksen: saamenkieliset paikannimet ovat voineet syntyä siten, että etelä-Suomen alkuperäisasukkaat ovat todella olleet saamenkielisiä, siirtäneet kielensä saamelaisille, ja sen jälkeen kokeneet itse kielenvaihdon saamen läheiseen sukukieleen, suomenkieleen.

Vallitsevan käsityksen mukaan Suomen alkuperäisasukkaita ovat olleet saamelaiset, jotka suomalaiset ovat ajaneet pois etelä-Suomesta nykyisille asuinsijoilleen Lappiin. Perusteluna tälle esitetään yleensä, että jotkut etelä-Suomen paikannnimet ovat saamenkielisiä. Faktojen valossa voi kuitenkin esittää vaihtoehtoisia teorioita eteläisen Suomen alkuperäisistä asukkaista; esitän seuraavassa kaksi, jotka ovat mielestäni vähintäänkin yhtä uskottavia kuin ajatus saamelaisista etelä-Suomen alkuperäisasukkaina.

Esitän nämä teoriat amatöörinä. Ne pohjautuvat hommaforumin nimimerkki Jaskan kanssa käymääni keskusteluun. Kannattaa lukea myös Jaakko Häkkisen näkemyksiä asiasta.

Mutta ensin muutama fakta.

Alkuperäisasutuksesta todisteiden valossa

Ensimmäiset asukkaat tulivat jään alta paljastuvalle Suomen alueelle noin 9 000 vuotta sitten. Saamelaiset ovat ilmeisesti tulleet muutamia tuhansia vuosia sitten. Kun saamelaiset tulivat, alueella oli siis jo ollut asutusta useiden tuhansien vuosien ajan.

Eteläisen Suomen asutus vaikuttaa arkeologisten löytöjen valossa katkeamattomalta viimeistään suunnilleen siitä ajasta lähtien, jolloin rannikolla vallitsi nuora- ja sisämaassa kampakeraaminen kulttuuri noin 5 000 vuotta sitten.

Arkeologisten löytöjen mukaan kulttuuri Suomessa on muuttunut hitaasti eräänlaisena jatkumona. Tämä viittaisi kahteen asiaan. Ensinnäkin asutus on ollut jatkuvaa, eli yksikään uusi ryhmä ei ole tullut autioon maahan vaan omaksunut kulttuurivaikutteita maassa jo olleilta; asutuksen jatkuvuuteen viittaa sekin, että arkeologisissa löydöissä ei ole ajallisia katkoksia. Toiseksi alueelle tulleet uudet asukkaat eivät ole ajaneet pois tai tappaneet sukupuuttoon edellisiä asukkaita, vaan ovat sulautuneet näihin.

Suomen kieli näyttää levinneen maahan n 1000 e.a.a. alkaen länsirannikolta lähtien. Mitä kieltä täällä on siihen asti puhuttu, ei tiedetä; ainakin sisämaassa kielen otaksutaan kuitenkin olleen suomalais-ugrilaiseen kieliperheeseen kuuluva, koska kampakeraaminen kulttuuri vallitsi alueilla joissa yleisestikin oletetaan puhutun suomalais-ugrilaisia kieliä kampakeraamisen kulttuurin aikaan.

Kielitieteellisesti saamenkielet ovat suomalais-ugrilaisia kieliä. Ne ovat siis sukua suomenkielelle. Sen sijaan geneettisesti suomalaiset ja saamelaiset poikkeavat toisistaan. Saamelaisilla on samoja geenejä kuin Espanjasta tehdyissä vanhoissa luulöydöissä, mikä viittaisi siihen, että jotkut saamelaisten esi-isät ovat asuneet Euroopassa jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten.

Kaikki tunnetut todisteet saamelaisten alkuperästä viittaavat siihen, että nämä eivät ole alun perin puhuneet suomalais-ugrilaista kieltä, koska eivät ole sieltä alueelta peräisin jossa suomalais-ugrilaisia kieliä aikanaan puhuttu. Saamelaisten esi-isien on siis jossain vaiheessa täytynyt vaihtaa kieltään, mikä on historian kuluessa eri puolilla maailmaa ollut yleinen ilmiö. Kuten myöhemmin havaitsemme, tämä kielenvaihto on tärkeä johtolanka mietittäessä etelä-Suomen asutushistoriaa: saamelaisten esi-isienhän on täytynyt saada saamenkieli joltain muulta kansalta, jonka kanssa se on ollut tiiviissä vuorovaikutuksessa.

Hypoteeseihin saamelaisten aikanaan asumista alueista täytyy liittää arkeologinen todistusaineisto. Eteläisimmät tunnistettavasti saamelaiskulttuuriin liittyvät arkeologiset löydöt on tehty pohjois-Savosta. Ei siis ole aineellisia todisteita siitä, että saamelaiset olisivat esihistorian aikana koskaan edes käyneet etelämpänä.

Suomen alueen väkimäärä on koko kivikauden ajan ollut pieni, korkeintaan ehkä noin 10 000 ihmistä.

Vallitseva teoria: saamelaiset eteläisen Suomen alkuperäisasukkaita

Tämän teorian mukaan saamelaiset ovat asuneet etelä-Suomessa, josta he sitten ovat syystä tai toisesta ovat muuttaneet pohjois-Suomeen; usein oletetaan että nykysuomalaisten esi-isät ajoivat heidät pois nykyisestä Suomesta.

Tässä teoriassa on monia puutteita. Ensinnäkin saamelaiset eivät ole millään voineet olla eteläisen Suomen alkuperäisasukkaita, mikäli arkeologiseen todistusaineistoon perustuvat vallitsevat arviot heidän historiastaan pitävät paikkansa. Ensimmäiset asukkaat tulivat nykyisen Suomen alueelle noin 9 000 vuotta sitten, ja saamelaiset joitain tuhansia vuosia myöhemmin. Ei ole tiedossa mihin nuo alkuperäiset Suomen asukkaat menivät, mutta on hyvää syytä olettaa, että he olivat nykyistenkin suomalaisten esi-isiä: esinelöytöjen jatkuvuuden perusteella alue on ollut koko ajan asuttu, ja löytöjen vähittäisen muuttumisen perusteella sitä ovat asuttaneet samat etniset ryhmät, joihin on toki tullut aikojen kuluessa täydennystä muualta. Näyttää siis uskottavalta, että nykyiset suomalaiset ovat osittain noiden Suomen varhaisimpien asukkaiden jälkeläisiä.

Toiseksi saamelaiset eivät ole voineet olla missään vaiheessa eteläisen Suomen ainoita asukkaita juuri esinelöytöjen takia. Arkeologisten löytöjen mukaan täällä on asunut koko viime jääkauden jälkeisen ajan ihmisryhmiä, joitten esineistö ei viittaa saamelaiskulttuuriin.

Teoria 1: suomalaiset ja saamelaiset limittäin etelä-Suomessa

Saamelaisten levittäytyessä nykyisen Suomen alueelle siellä oli jo, pohjoisinta Suomea lukuunottamatta, ollut asukkaita jo tuhansien vuosien ajan. Asutus oli kuitenkin harvaa. Niinpä on mahdollista, että saamelaiset ovat levittäytyneet alueen siihenastisten asukkaiden asutusten väliin jääneille laajoille alueille, ja suomalaiset sekä saamelaiset ovat asuneet samoilla alueilla ikään kuin limittäin. Mahdollisesti kanssakäyminen suomalaisten ja saamelaisten välillä ei ole ollut kovin vilkasta, koska molemmat ovat säilyttäneet omia erityispiirteitään.

Teoriaa tukee se, että saamelaisia paikannimiä ei ole kaikkialla eteläisessä Suomessa vaan siellä täällä hajallaan.

Ovatko saamelaiset vaihtaneet kielensä suomalais-ugrilaiseksi asuessaan etelä-Suomessa limittäin suomalaisten kanssa? Tämä on mahdollista, mutta edellyttää että ne etelä-Suomessa asuneet suomalaiset ovat puhuneet saamen kielen esiastetta tai saamen ja suomen yhteistä kantakieltä.

Tässä teoriassa, kuten vallitsevassa teoriassa saamelaisista Suomen alkuperäisasukkaina, selvitettäväksi jää miksi saamelaiset hävisivät eteläisestä Suomesta. Yksi syy tähän voi olla elintilan kaventuminen. Suomalaisväestö omaksui jossain vaiheessa maanviljelyn ja karjanhoidon (vaikka metsästys, kalastus ja ehkä keräilykin säilyivät luultavasti tärkeinä sivuelinkeinoina), ja sen väkimäärä alkoi kasvaa. Saamelaiset säilyivät metsästäjä-keräilijöinä, ja sellainen elämäntapa vaatii runsaasti asumatonta maa-alaa. Niinpä suomalaisväestön lisääntyessä saamelaiset ovat voineet lähteä harvemmin asutuille alueille, joilla heidän elämäntavalleen on ollut enemmän tilaa. Mahdollisesti saamelaisten siirtymiseen on voinut liittyä sodankäyntiäkin suomalaisten ja saamelaisten välillä, mutta tällaisesta ei ole todisteita.

Tämän teorian ongelma on, että se ei selitä saamelaisten esinelöytöjen täydellistä puuttumista etelä-Suomesta. Jos saamelaiset olisivat asuneet etelä-Suomessa, heidän olisi luullut jättävän ainakin joitain arkeologisia jälkiä. Saamelaisten paikannimien jääminen etelä-Suomeen puhuu sitä teoriaa vastaan että saamelaiset olisi karkotettu etelä-Suomesta: jos saamelaisten ja suomalaisten esi-isien välillä olisi vallinnut sotatila ja suomalaiset olisivat valloittaneet maan saamelaisilta, tuskin suomalaisten esi-isät olisivat ottaneet käyttöön saamelaisten antamia paikannimiä.

Teoria 2: saamelaiset eivät ole koskaan asuneet etelä-Suomessa

Tämän teorian mukaan saamelaiset eivät koskaan levittäytyneet eteläiseen Suomeen, vaan asuivat eteläisimmilläänkin Oulun läänissä ja ehkä pohjois-Savossa (esinelöydöt voivat selittyä myös sillä, että saamelaiset ovat satunnaisesti vaellelleet asuinalueitaan etelämpänä). He ovat olleet kiinteässä kosketuksessa joihinkin suomalais-ugrilaista saamen esiastetta puhuviin ryhmiin, ja vaihtaneet kielensä näiden puhumaan kieleen. Kielenvaihto on voinut perustua esimerkiksi siihen, että tuosta suomalais-ugrilaisesta ryhmästä on tullut saamelaisia hallitseva luokka, tai siihen että saamelaisilla on ollut tuon ryhmän kanssa muuten tiiviit suhteet esimerkiksi kaupankäynnin, ristiin tehtyjen avioliittojen tai muun heimojen sekoittumisen kautta.

Keiden kieleen saamelaiset sitten vaihtoivat oman kielensä? Kyseessä on täytynyt olla etninen ryhmä (kutsukaamme sitä vaikka ryhmä A:ksi), joka on asunut vähintäänkin saamelaisten lähellä jos ei suorastaan samoilla mailla. Karttaa katsomalla selviää nopeasti, että ryhmä A on mitä luultavimmin asunut nykyisen Suomen, nykyisen Venäjän Karjalan tai nykyisen pohjois-Ruotsin alueella. Asuivatpa nämä millä tahansa näistä alueista, he ovat melko varmasti olleet nykyisten suomalaisten tai karjalaisten esi-isien kanssa ainakin jonkinlaisessa kosketuksessa; luontevinta on olettaa että he ovat olleet jokin ryhmä näiden nykysuomalaisten esi-isien joukossa. He ovat esimerkiksi voineet olla ryhmä etelä-Suomen asukkaita jotka ovat syystä tai toisesta vaeltaneet pohjoisemmaksi, saamelaisten maille.

Miksi sitten ryhmä A on puhunut saamen eikä suomen esiastetta? No, siitä syystä että Suomessa, ehkä lukuunottamatta kapeaa kaistaletta länsirannikolla, kaikki ovat tuohon aikaan kaikki puhuneet saamen esiastetta. Myöhemmin nykysuomen esiaste on lähtenyt leviämään rannikolta, ja sisämaan asukkaat sekä itäsuomalaiset ovat vaihtaneet kielensä saamenkielen esiasteesta sen lähisukukieleen, nykysuomen esiasteeseen. On siis tapahtunut kaksi kielenvaihtoa: ensin saamelaisten esi-isät ovat vaihtaneet kielensä jostain tuntemattomasta kielestä nykysaamen esiasteeseen, ja sitten eteläisen Suomen asukkaat ovat vaihtaneet kielensä saamenkielen esiasteesta nykysuomen esiasteeseen.

Teoria selittää sekä saamelaisten esinelöytöjen puuttumisen etelä-Suomessa että etelä-Suomen saamenkieliset paikannimet. Niitä paikannimiä eivät ole antaneet saamelaiset vaan ne suomalais-ugrilaiset joiden kieleen saamelaiset vaihtoivat alkuperäisen kielensä. Nuo suomalais-ugrilaiset, tai heidän kielelliset ja etniset veljensä, ovat myös asuttaneet eteläistä Suomea. He eivät ole lähteneet täältä mihinkään vaan ovat nykyisten etelä-Suomen suomalaisten esi-isiä.

Teoria selittää myös Jaakko Häkkisen esittämän väitteen, että saamenkieli on tullut alun perin kaakosta, Karjalasta. Sieltä on voinut tulla se suomalais-ugrilainen ryhmä, joka on tartuttanut kielensä saamelaisten esi-isiin.

Voivatko suomalaiset pitää itseään alkuperäiskansana siinä mielessä että he osittain polveutuvat tänne tuhansia vuosia sitten, ennen saamelaisten esi-isien tuloa, tulleista ihmisistä? No, kaiken saatavilla olevan todistusaineiston perusteella tämä on kohtalaisen perusteltua. Ei nimittäin ole mitään todisteita siitä, että nuo todelliset alkuperäisasukkaat olisivat täältä hävinneet sukupuuttoon; kuten sanottu, arkeologinen todistusaineisto päin vastoin viittaa kulttuurin vähittäiseen muuttumiseen kautta esihistorian. Kun muutos on ollut vähittäistä, mikään alueelle tullut uusi ryhmä ei luultavasti ole syrjäyttänyt (hävittämisestä puhumattakaan) aiempaa väestöä, vaan uudet tulokkaat ovat sulautuneet alueella jo olleen väestön kanssa. Siispä se todellinen alkuperäisväestö on luultavasti jatkanut geenejään ja kulttuuriaan linjassa, joka johtaa meihin nykysuomalaisiin.

Voimme siis sanoa, että olemme luultavasti kaikki osittain myös tuon eteläisen Suomen todellisen alkuperäisväestön jälkeläisiä. Saamelaisetkin voivat olla osittain tuon alkuperäisväestön jälkeläisiä, jos esimerkiksi ne suomalais-ugrilaiset, jotka tartuttivat heihin kielensä, saivat myös jälkeläisiä jotka sulautuivat saamelaiskansaan.

 

Advertisements

Kamppailu tiedon herruudesta Wikipediassa

Yhteenveto. Wikipediassa kilpailevia näkemyksiä edustavat sensuroivat toistensa kirjoittamia tekstejä. Analysoin kamppailua kahden tapauksen avulla.

Jos tieto on valtaa, voi olettaa että siitä käydään valtakamppailujakin. Tiedon herra vaikuttaa siihen, mistä aineksista muut tekevät johtopäätöksiään; hän siis voi vaikuttaa kaikkien tiedon ulottuvilla olevien maailmankuvaan. Aiemmin valtakamppailut hoidettiin siististi suljettujen ovien takana, mutta tietoverkot ovat muuttaneet asian. Nyt valtakamppailut ovat jokaisen nähtävillä, jos vain haluaa katsoa. Katsotaanpa mitä tapahtuu verkon enemmän kuin puolivirallisessa tietosanakirjassa, Wikipediassa.

Tapaus 1

Käykääpä katsomassa Lynnin ja Vanhasen kirjan IQ and Global Inequality Wikipedia-artikkeli. Erityisesti kannattaa lukea kappale National IQ and QHC values.

No niin. Luettuanne huomasitte varmaan saman kuin minäkin. Kappaleessa sanotaan:

In the chart below, these estimates have been marked with an asterisk (*). The chart also includes the measured and estimated IQs from IQ and the Wealth of Nations.

Mutta mitä ihmettä? Mitään taulukkoa ei ole alla. No, monestihan nuo wikipedia-sivut ovat keskeneräisiä, ja niistä puuttuu aineistoa jonka joku on aikonut saattaa näkyville mutta sitten on into tai aika loppunut kesken.

Tässä tapauksessa ei kuitenkaan ole kyse siitä. Taulukko on kyllä ollut sivulla pitkään, mutta sitten joukko Wikipedian käyttäjiä on sen tietoisesti poistanut kerta toisensa jälkeen. Tämä selviää sivun historiasta.

Taulukko on poistettu talvella ja keväällä 2012 yli 20 kertaa, ja yhtä vaille yhtä monesti se on sinne palautettu. Sensorit perustelevat toimiaan sellaisilla lauseilla kuin “wikipedia is not a place to legimize sketchy research” (wikipedian kirjoittajanimimerkki ArtifexMayhem), ja tiedon takaisintuojat sellaisilla kuin “Legimize? The data is from the book the article is about. Nowhere is the data being claimed as ‘legitimate’.” (Blood-wiper). Kiivaimmillaan vääntö on  ollut maaliskuussa, jolloin sivuun on tehty kolmisenkymmentä pelkästään tuon taulukkoon ja sitä havainnollistavien kahden kuvan poistoa ja takaisin lisäystä.

Seuraavassa tuo tunteita kiihdyttänyt taulukko:

Country/Territory IQ (2002)[2] IQ (2006)[1] PPP-GNI per capita 2002[1] QHC[1]
 Hong Kong 107 108 27,490 60.8
 Singapore 103 108 23,730 60.7
 Japan 105 105 27,380 71.4
 Republic of China (Taiwan) 104 105 23,400 79.4
 South Korea 105 104 16,960 75.4
 Bosnia and Herzegovina N/A 102 20,800 61.4
 Italy 102 102 26,170 78.9
 Iceland 98* 101 29,240 80
 North Korea 105* 101* 1,000 38
 Switzerland 101 101 31,840 82.2
 Austria 102 100 28,910 80.7
 People’s Republic of China 98 100 4,520 39.7
 Luxembourg 101* 100* 53,230 76.4
 Netherlands 102 100 28,350 82.8
 Norway 98 100 36,690 89
 United Kingdom 100 100 26,580 76.7
 Germany 102 99 26,980 78
 Belgium 100 99 28,130 84.1
 Canada 97 99 28,930 77.8
 Estonia 97* 99 11,630 64.5
 Finland 97 99 26,160 85.1
 Mongolia 97* 99 1,710 48.1
 New Zealand 100 99 20,550 76.2
 Poland 99 99 10,450 62.7
 Sweden 101 99 25,820 82.9
 Andorra N/A 98* 19,000 58.7
 Spain 99 98 21,910 75.8
 Australia 98 98 27,440 82.8
 Czech Republic 97 98 14,920 64.5
 Denmark 98 98 30,600 85.4
 France 98 98 27,040 78.1
 Hungary 99 98 13,070 64.1
 Latvia 97* 98* 9,190 65.5
 United States 98* 98* 36,120 86.6
 Belarus 96* 97* 5,500 57.2
 Croatia 99 97 10,000 61.7
 Malta 95* 97 17,710 66.4
 Russia 96 97 8,080 64.5
 Ukraine 96* 97* 4,800 61.8
 Moldova 95* 96* 1,600 46.2
 Slovakia 96 96 12,590 63.2
 Uruguay 96 96 7,710 64
 Israel 94 95 19,000 75.3
 Portugal 95 95 17,820 67
 Armenia 93* 94* 3,230 50.2
 Georgia 93* 94* 2,270 51.2
 Greece 95 94 18,770 76.1
 Kazakhstan 93* 94* 5,630 49
 Romania 94 94 6,490 53
 Vietnam 96* 94* 2,300 39.6
 Argentina 96 93 10,190 64.7
 Bulgaria 93 93 7,030 59.1
 Malaysia 92 92 8,500 78.5
 Ireland 93 92 29,570 52.1
 Brunei 92* 91* 19,210 50.8
 Cambodia 89* 91* 1,970 28.6
 Cyprus 92* 91* 18,650 67.6
 Lithuania 97* 91 10,190 65.4
 Republic of Macedonia 93* 91* 6,420 54.4
 Albania 93* 90* 4,960 51.2
 Bermuda N/A 90 36,000 75.8
 Chile 93* 90 9,420 59.5
 Kyrgyzstan 87* 90* 1,560 48.1
 Suriname 91 90 6,590 50.6
 Turkey 92 90 6,300 50.2
 Mexico 87 90 12,500 52.9
 Cook Islands N/A 89 5,000 45.7
 Costa Rica 91* 89* 8,650 53.7
 Libya 90 89 21,570 72.3
 Laos 89* 89 1,660 24.9
 Mauritius 81* 89 10,820 52.2
 Thailand 91 89 6,890 50.3
 Ecuador 80 88 3,340 47.4
 Indonesia 89 88 3,600 40.1
 Samoa 87 88 5,570 49.7
 Tunisia 87* 88 6,440 40.6
 Algeria 85 87 5,530 39.9
 Azerbaijan 87* 87* 3,010 47.2
 Bolivia 85* 87 2,390 49.7
 Brazil 87 87 7,450 51.1
 East Timor N/A 87* 3,940 46.7
 Guyana 84* 87* 3,070 40.2
 Iraq 87 87 1,027 30.7
 Philippines 86 87 4,450 51.6
 Syria 87 87 5,348 38.9
 Tajikistan 87* 87* 1,640 27.5
 Turkmenistan 87* 87* 4,780 41.7
 Uzbekistan 87* 87* 1,640 39.4
 Kuwait 83* 86 17,780 49.9
 Seychelles 81* 86* 18,232 60.6
 Tonga 87 86 6,820 40.5
 Burma 86* 85 930 42.4
 Cuba 85 85 5,259 46.2
 Fiji 84 85 5,330 51.9
 Kiribati 84* 85* 800 37.1
 New Caledonia N/A 85 21,960 54.9
 Peru 90 85 4,880 49.2
 Trinidad and Tobago 80* 85* 9,000 52
 Afghanistan 83* 84* 700 13.2
 Belize 83* 84* 15,960 56.1
 Colombia 88 84 5,490 44.2
 Egypt 85 84 3,810 37.3
 Federated States of Micronesia 84* 84* 6,150 48.4
 Iran 84 84 6,690 40.2
 Jordan 87* 84 4,180 43.4
 Lebanon 87 84 4,900 55.8
 Marshall Islands 84 84 1,600 44.2
 Morocco 85 84 2,000 39.9
 Pakistan 81* 84 1,730 31.7
 Panama 84* 84* 1,960 26.2
 Paraguay 85* 84 6,060 56.6
 Puerto Rico 84 84 4,590 45.2
 Saudi Arabia 83* 84* 15,800 63.6
 Solomon Islands 84* 84* 12,660 44.1
 The Bahamas 78* 84* 1,590 41.5
 United Arab Emirates 83* 84* 24,030 48.8
 Vanuatu 84* 84* 2,850 31.4
 Venezuela 88* 84 5,220 47.4
 Bahrain 83* 83* 16,190 49.3
 Bhutan 78* 83 1,969 24.1
 Maldives 81* 83 4,798 38.5
 Oman 83* 83* 13,000 40.6
 Yemen 83* 83 800 24.5
 Bangladesh 81* 82* 1,720 29.8
 Dominican Republic 84* 82 6,270 46.8
 Qatar 81 82 19,650 56.3
 Madagascar 79* 82 730 28.6
 Honduras 84* 81 2,540 41.9
 Papua New Guinea 84 81 2,180 38.4
 Nicaragua 84* 81* 2,350 41.3
 Northern Mariana Islands N/A 81 12,500 51.3
 Barbados 78 80 14,660 60.9
 El Salvador 84* 80* 4,790 42.6
 Guatemala 79 79 4,040 34.6
 India 81 79 2,844 25.6
 Sri Lanka 81* 79 3,510 47.7
 Nepal 78 78 1,370 26.9
 Comoros 79* 77* 1,640 24.6
 Cape Verde 78* 76* 4,920 40.5
 Mauritania 73* 76* 1,790 20.5
 Sudan 74 73 1,740 24.6
 Uganda 73 73 1,360 25.4
 Chad 73 72 1,010 20.4
 Kenya 72 72 1,010 27.3
 South Africa 72 72 9,810 38.3
 Tanzania 72 72 580 23.2
 Ghana 71 71 2,080 33.7
 Grenada 75* 71* 6,600 45.3
 Jamaica 72 71 3,680 46.5
 Saint Vincent and the Grenadines 75* 71 5,190 48.4
 Zambia 77 71 800 21.8
 Antigua and Barbuda 75* 70* 10,390 53.2
 Benin 69* 70* 1,060 20.5
 Botswana 72* 70* 7,740 29.4
 Namibia 72* 70* 6,880 31.1
 Rwanda 70* 70* 1,260 18.5
 Togo 69* 70* 1,450 26
 Burundi 70* 69* 630 15.2
 Côte d’Ivoire 71* 69* 1,450 18.1
 Malawi 71* 69* 570 24.3
 Mali 68* 69* 840 13.4
 Niger 67* 69* 800 13.5
 Nigeria 67 69 800 27.3
 Angola 69* 68* 1,840 13.7
 Burkina Faso 66* 68* 1,090 10.7
 Djibouti 68* 68* 2,040 22
 Eritrea 68* 68* 1,040 21.4
 Somalia 68* 68* 500 15.2
 Swaziland 72* 68* 4,730 22.2
 Dominica 75* 67 4,960 48.8
 Guinea 63 67 2,060 22.5
 Guinea-Bissau 63* 67* 680 20.3
 Haiti 72* 67* 1,610 20.4
 Lesotho 72* 67* 2,970 24.3
 Liberia 64* 67* 1,000 21.2
 Saint Kitts and Nevis 75* 67* 10,750 45.5
 São Tomé and Príncipe 59* 67* 1,317 37.9
 Senegal 64* 66* 1,660 20.7
 The Gambia 64* 66* 1,540 21.3
 Zimbabwe 66 66 2,180 25.2
 Republic of the Congo 73 65 630 17.9
 Cameroon 70* 64 1,910 23.1
 Central African Republic 68* 64 1,170 19.1
 Democratic Republic of the Congo 65 64 700 26.9
 Ethiopia 71 71 780 29.7
 Gabon 66* 64* 5,530 32.2
 Mozambique 72* 64 990 18
 Sierra Leone 64 64 500 13.8
 Saint Lucia 75* 62 4,950 51.1
 Equatorial Guinea 59 59 9,100 30.4

In summer 2010 Lynn updated the IQ scores presented in the book, calculating national IQ scores for 25 countries which had previously been estimated only from neighboring nations, and revising national IQ scores for 16 other countries.[19]

Ylläoleva viite [19] on seuraava: Mankind Quarterly, Vol. 50, No. 4 (Summer 2010) pp. 275-296, “National IQs updated for 41 Nations”, Richard Lynn. http://www.mankindquarterly.org/summer2010_lynn.html

Seuraava sivulta poistettu kuva havainnollistaa yhtä mahdollista syytä miksi taulukko poistettiin


Estimated national average IQs according to IQ and Global Inequality.

  ≤65
  70
  75
  80
  85
  90
  95
  100
  ≥105
  N/A
(Värit tippuivat kopioinnissa, mutta väriskaala menee siten, että mitä matalampi, sitä punaisempi, ja mitä korkeampi, sitä sinisempi).

Rauhaan ei jäänyt sensoreilta myöskään Lynnin ja Vanhasen QHC-indeksiä havainnollistava kuva – ehkä siitä syystä, että se osoittaa huomattavaa samankaltaisuutta yllä olevan älykkyysosamääräkuvan kanssa:


Richard Lynn and Tatu Vanhanen’s QHC index.

   11
   15
   20
   30
   40
   50
   60
   70
   80
   85
   89
   N/A

Tuo kiistelty taulukko ei ole Lynnin ja Vanhasen omien tutkimusten tulosta, vaan se on yhteenveto lukuisista eri maissa tehdyistä älykkyysmittauksista. Lähteinään Lynn ja Vanhanen käyttävät referoituja tieteellisiä julkaisuja. Joistakin maista ei älykkyysmittauksia ole ollut saatavilla, ja Lynn ja Vanhanen ovat arvioineet ihmisten keskimääräisen älykkyyden näissä maissa naapurimaiden tuloksien perusteella; tätä he ovat perustelleet sillä, että maan keskiälykkyyden korrelaatio naapurimaiden keskiälykkyyteen on korkea (0,913).

Taulukko ei siis ole summittaisen tai hataran (sketchy) tutkimuksen tulosta, vaan on yhteenveto referointiprosessin läpäisseistä tutkimuksista.

Toki taulukon voi kyseenalaistaa erilaisilla perustelilla. Esimerkiksi käytetyt älykkyystestit saattavat olla kulttuurisidonnaisia; mahdollisesti eri maissa on käytetty eri älykkyystestejä, jolloin tulokset eivät ole täysin vertailukelpoisia; ja niin edelleen. Tätä kyseenalaistamista eivät sivua sensuroineet kuitenkaan tehneet, vaan päätyivät epämiellyttävän tiedon poistamiseen.

Syntyykin vaikutelma, että taulukko on sensuroitu sen sisällön vuoksi. Se, että eri maiden asukkaiden välillä olisi merkittäviä eroja keskiälykkyydessä, ja että Saharan eteläpuoleisen Afrikan valtiot pärjäisivät erityisen huonosti tällaisessa vertailussa, on luultavasti ollut joillekin liikaa. Vielä pahempi on voinut olla noista taulukoista ja kartoista tehtävissä oleva johtopäätös, että maan heikko pärjääminen inhimillisen kehityksen mittareilla näyttää olevan yhteydessä matalaan keskiälykkyyteen kyseisessä maassa.

Miksi sitten juuri erot kansakuntien keskiälykkyyksissä herättävät tuollaisen kiihkeän sensuurivimman? Kansakuntien väliset erot esimerkiksi keskipituudessa tai ihon keskimääräisessä tummuudessa eivät herätä vastaavia intohimoja. Luulen että älykkyys on henkisistä eroista eniten se, jossa eroja ei haluta nähdä.

Kyse voi olla siitä, että älykkyydestä puhuttaessa  ollaan ikään kuin ihmisyyden ytimessä, siinä mikä erottaa meidät muista eläimistä. Kun ihmisen nousun on mahdollistanut muihin eläinlajeihin verrattuna korkea älykkyys, ajatellaan ehkä että tyhmempi ei olisi niin ihminen kuin muut. Lisäksi älykkyys (luovuuden ohella) on muodostunut ihmisten (yksilöiden) välisen paremmuusvertailun keskeiseksi osaksi. Omasta mielestäni ihmisyyden määrittävät tavanomaisen variaation puitteissa enemmän muut seikat kuin älykkyys, mutta ei siitä tässä sen enempää; sanon vain sen, että tällä perusteella ihmisiä arvottavat ovat itsekin eriarvoistajia.

Toinen mahdollisuus on että älykkyydessä ei haluta nähdä eroja ihmisryhmien välillä ideologisista syistä. Jos vasemmistolainen aate sanoo ihmisryhmiä tasavertaisiksi mutta tutkimukset puhuvat toista, tutkimukset ovat väärässä. Kun tasavertaisuus määritellään keskeisen kyvyn, älykkyyden, kautta, muunlaisesta johtopäätöksestä seuraisi kestämätön ristiriita. Filosofiselta kannalta on kuitenkin kestämätöntä asettaa tasavertaisuuden edellytykseksi yhtä suurta älykkyyttä, koska silloin esimerkiksi matalamman älyn omaavia suomalaisia ei voisi pitää tasavertaisina korkeamman älykkyyden omaavien kanssa. Mielestäni on ihan mahdollista – ja loppuun asti ajateltuna luontevaakin – olla vasemmistolainen ja silti myöntää että ihmisryhmien välillä on eroa keskimääräisessä älykkyydessä, mutta tämäkin on toisen keskustelun paikka.

Uskovilla kristityillä ja muslimeilla on helpompaa: heidän ihmisarvonsa ei määrity älykkyyden tai muiden henkilökohtaisten kykyjen kautta, vaan heidän ihmisarvonsa on antanut heidän jumalansa heidän uskonsa kautta. Samoin vanhanajan heimoajattelijoilla ja nationalisteilla oli helpompaa: heidän arvonsa määräytyi suurelta osin siitä, että he olivat oman suurenmoisen kansansa/klaaninsa/heimonsa jäseniä. Älyn korostuminen liittyy maallistumiseen ja heimoyhteisöllisyyden haihtumiseen: älykkyys, jollain tavalla mitattavana ominaisuutena, voidaan nähdä jollain tavalla tieteellisenä yksilön ihmisarvon mittarina. Tämän jälkeen ei tarvitse tehdä kuin ajatusvirhe, että kansakunnan kollektiivisesta ominaisuudesta – esimerkiksi keskiälykkyydestä – voidaan johtaa yksilön ominaisuus (älykkyys), ja annos antirasismin tunnepohjaista muotoa, niin ajatustulppa on valmis.

Kolmas mahdollisuus on, että ainakin jotkut sensuroijat arvioivat salaa lukujen olevan oikeita ja kuvaavan ihmisryhmien välisiä todellisia eroja keskiälykkyydessä, mutta pelkäävät ihmisryhmien välisten älykkyyserojen antavan aineksia rasisteille erirotuisten syrjintään. He siis yrittävät suojella ihmisiä oikeellisen (mutta heidän mielestään väärinkäytettävissä olevanI) tiedon haitoilta. Tietoa voi tietenkin käyttää väärin monella tapaa – esimerkiksi sellaista kemistiä voisi pitää vastuuttomana, joka jakelisi pomminteko-ohjeita jokapäiväisistä aineista internetissä teini-ikäisille. Kuitenkin nimenomaan oikeellisen tiedon kohdalla pitää olla poikkeuksellisen korkea kynnys sille, että sitä alettaisiin sensuroimaan sen haittojen takia. Pelko siitä, että tieto kansanryhmien välisistä älykkyyseroista vaikuttaisi rasistien ajattelumaailmaan (mitä ei ole tietääkseni missään havaittu), tai että se jopa ohjaisi heitä syrjimiseen, ei sellaiseksi riitä.

Tapaus 2

Edellä nähtiin että väestöryhmien älykkyyseroihin viittaaminen saattaa aiheuttaa sensurointimielialaa. Entäpä sitten väestöryhmien luokittelu, joka usein perustuu rodun käsitteeseen?

Wikipedian ihmisroduista kertova artikkeli on ulkoisesti siisti toisin kuin Lynnin ja Vanhasen kirjasta kertova. Mutta katsotaanpa jälleen historiaa.

Siellä näkyy olleen samanlainen tekstintoimituskamppailu kuin Lynnin ja Vanhasen kirjasta kertovassa artikkelissakin. Vilkaisu eroihin yhden version ja sen edeltäjän välillä kertoo mistä on kysymys.

Siinä missä edeltäjä SusanKravitz muotoilee

Among humans, race has no official named taxonomic status; all living humans belong to the same hominid subspecies, Homo sapiens sapiens.[7][8] Race can have taxonomic significance when used to describe human geographic variation. Social conceptions and groupings of races vary over time, involving folk taxonomies [10] that define essential types of individuals based on perceived traits, and also scientific taxonomies, based on trait clusters.

seuraaja Dougweller väittääkin

Among humans, race has no taxonomic significance; all living humans belong to the same hominid subspecies, Homo sapiens sapiens. Social conceptions and groupings of races vary over time, involving folk taxonomies [9] that define essential types of individuals based on perceived traits. Scientists consider biological essentialism obsolete,[10] and generally discourage racial explanations for collective differentiation in both physical and behavioral traits.

Dougweller on siis sitä mieltä, että rodun käsitteellä ei ole tieteessä taksonomista merkitystä, kun SusanKravitz viittasi siihen että rodun käsitteellä ei ole tieteessä virallista statusta. Dougweller on edelleen sitä mieltä, että rodun käsitteellä ei voi olla merkitystä ihmisten perimän maantieteellisessä vaihtelussa, ja hän on halunnut estää tällaisen ajatuksen siirtymisen artikkelin lukijoiden päähän. Hän myös haluaa välttää sen, että joku luulisi että ominaisuusklustereihin perustuvia tieteellisiä taksonomioita olisi tehty roturyhmittelyn tapaan, eli että jotkut ominaisuudet olisivat tietyissä ihmisryhmissä yleisempiä kuin joissain muissa ja että tämän perusteella voisi tehdä vielä tieteellisesti perustellun ihmisryhmien jaottelunkin. Vielä varmemmaksi vakuudeksi Dougweller lisää kappaleen

It is demonstrated that race has no biological or genetic basis: gross morphological features which traditionally has been defined as races (e.g. skin color) are determined by non-significant and superficial genetic alleles with no link to any characteristics, such as intelligencetalentathletic ability, etc. Race has been socially and legally constructed despite the lack of any scientific evidence for dividing humanity into racial baskets with any generalized genetic meaning.

Dougwellerin mukaan väestöryhmien välillä ei ole mitään perinnöllisiä eroja jotka voisivat selittää esimerkiksi mustien paremman pärjäämisen urheilussa esim. juoksulajeissa. Mielenkiintoista on, että hän ei perustele näkemyksiään minkään viitteen avulla.

Tässäkin tapauksessa poliittisesti korrektimpi kanta on voittanut, eikä artikkelissa näy enää viitteitä siihen, että rodun käsitteellä ihmisen yhteydessä olisi pohjaa nykyaikaisessa perinnöllisyystieteessä. Ylipäätään artikkelin nykyversion mukaan ihmisryhmien keskimääräisessä perimässä on eroja vain sellaisissa kohdissa, jotka vaikuttavat helposti havaittavissa oleviin keskimääräisiin eroihin esimerkiksi valkoisten ja mustien välillä (ihon väri, hiusten suoruus tai kähäryys jne.). Darwinistinen evoluutioteoria lähtee ajatuksesta että erot perimässä selittyvät ennen kaikkea sopeutumisesta erilaisiin olosuhteisiin, mutta artikkelista seuraa suoraan se johtopäätös, että sopeutumista on tapahtunut vain ulkonäön osalta. Tällainen sopeutumisen rajoittuminen pelkästään ulkonäköön olisi luullakseni evoluutiobiologeille melkoinen erikoisuus.

Tässäkin tapauksessa oleellista on, että jotkut haluavat – ilmeisesti ideologisista syistä – häivyttää mielikuvan että ihmisryhmien välillä voisi olla todellisia merkittäviä eroja. Erityisesti näitä sensoreita on luultavasti ärsyttänyt rodun käsite, mahdollisesti sen historiallisen painolastin takia.

Johtopäätöksiä

Tarkastelen tässä vain kahta tapausta, mutta samanlaisia säännönmukaisuuksia esiintyy muissakin Wikipedian artikkeleissa kuten  rodun ja älykkyyden suhdetta käsittelevässä.

Molemmille sensuurin kouriin joutuneille artikkeleille on yhteistä se, että poikkeavia näkemyksiä ei ole haluttu jättää esille edes vaihtoehtoina, jotka olisi sitten tieteellisiin tutkimuksiin viitaten ja loogisesti kumottu. Sensuroijat eivät ole täyttäneet edes Wikipedian tiedolle asettamaa vaatimusta eli lähteistämistä.

Jos estät ihmistä saamasta vääränlaista tietoa ja annat hänelle vain oikeanlaista, hän alkaa ajatella oikein. Ja vaikkei alkaisikaan, hänen ajattelunsa jää sekavammaksi, hän ei ehkä pääse ajattelussaan eteenpäin, eikä luultavasti rohkene vetää sellaisia johtopäätöksiä kuin muuten vetäisi. Tämä on luultavasti se päättely, joka on ohjannut totalitaristiset valtiot kaikkialla maailmassa sensuroimaan omalta kannaltaan epämiellyttäviä tietoja ja ajatuksia pois ihmisten ulottuvilta.

Mutta ovatko sensuroijat noin rationaalisia? Jotkut ehkä ovat, mutta voisiko joillain muilla olla kyse enemmän tunteista? Siis siitä, että omalta kannalta vastenmieliset väitteet ja näkemykset siivotaan pois ihmisten silmistä. Olisiko kuitenkin kyse myös siitä, että ne siivotaan pois omista silmistä? Kun ei tarvitse katsella omaa maailmankuvaa rikkovia tekstejä, ei tarvitse turhautua kognitiivisen dissonanssin takia.

Oli miten oli, ajattelun ja keskustelun monimuotoisuuden ja diversiteetin kannalta sensurointi on pahasta. Ajattelu ja tiede eivät mene eteenpäin, jos niitä ei ruokita vaihtoehtoisilla näkemyksillä, vaikka nuo vaihtoehdot olisi esitetty vain kumottavina tai kumottuina, “väärinä” käsityksinä. Erityisen tärkeää vaihtoehtojen esittäminen olisi Wikipediassa, jota jotkut pitävät nykyään eräänlaisena tiedon standardina. Siksi ideaali olisi että sieltä etenkin kiistanalaisissa asioissa löytyisi asioista esitetyt näkökulmat sekä niitä tukevat ja heikentävät seikat. Vaihtoehtojen sensurointi myös tuottaa lukijalle vaikutelman, että sellaisessa asiassa vallitsee yksimielisyys ja varmuus jossa ne eivät vallitse.

Sensuurin takia Wikipedia ei täytä kattavalta tiedonlähteeltä kohtuudella edellytettäviä puolueettomuuden, tasapainoisuuden, diversiteetin ja luotettavuuden vaatimuksia. Siksi Wikipedian käyttöä tiedonlähteenä kannattaa harkita tapauskohtaisesti.

Natsien romanivainot poikkesivat juutalaisvainoista

Yhteenveto. Romaneja vainottiin natsi-Saksassa ja monet heistä joutuivat brutaalin kohtelun uhreiksi. Toisin kuin juutalaisia, heitä ei kuitenkaan yritetty systemaattisesti tuhota etnisenä ryhmänä, ja kohtelun raakuus vaihteli ajankohdasta ja alueesta toiseen. Arviolta noin viidesosa Saksan ja sen miehittämien alueiden romaneista kuoli natsien vainoissa, kun juutalaisten kohdalla paras arvio on noin 2/3.

Toisinaan esitetään, että natsien valtakautenaan 1933-45 Saksassa ja sen miehittämillä alueilla romaneihin kohdistama vaino olisi rinnasteista juutalaisvainoihin. Tämä vertaus ontuu kuitenkin useista syistä.

Ensinnäkin natsien vihamielisyys romaneja kohtaan oli erilaista sekä syiltään että ilmenemiseltään kuin juutalaisia kohtaan, vaikka on selvää, että monet halveksivat tai pelkäsivät romaneja tuon ajan Saksassa. Natsit vainosivat juutalaisia, koska heidän diktaattorinsa Adolf Hitler vihasi juutalaisia maanisesti ja kaikenkattavasti. Hitler ei yleensä pitänyt puhetta tai laatinut kirjoitusta ilman että jollain tavalla kosketteli siinä juutalaiskysymystä. Romanit hän ylipäätään mainitsi kirjoituksissaan tai puheissaan vain kaksi kertaa (molemmilla kerroilla oli kyse romaneista jotka olivat olleet tai olivat asepalveluksessa Saksan armeijassa); heitä ei mainita ollenkaan mein Kampfissa (Lewy, s. 38). Aiheesta kirjan kirjoittanut Guenter Lewy toteaakin, että “Hitlerillä ei näytä olleen mitään kiinnostusta [romaneja kohtaan]” (Lewy, s. 38).

Näyttäisikin siltä, että romanien vainon ajavana voimana oli Himmler (Rubinstein s. 179): tämä julkaisi 24.3.1938 asetuksen ”taistelu romaniruttoa vastaan”.  Himmlerin linja asiassa kuitenkin horjui ja hoiperteli useastakin syystä. Himmler ei ilmeisesti itse ollut kovin kiinnostunut romaneista, vaan hänen toimensa olivat pikemminkin reaktioita natsihierarkian alemmilta tasoilta tulleeseen paineeseen käsitellä romaneihin liittyviä kysymyksiä (Lewy s. 38). Niinpä hänen logiikkansa ei edustane syvällistä aiheeseen perehtymistä vaan pikemminkin ad hoc-tyyppisiä ratkaisuja ja perusteluja.

Natsit eivät suhtautuneet romaneihin penseästi heidän rotunsa vaan heidän “asosiaalisuutensa” ja “työhaluttomuutensa” johdosta. Nimenomaan Mischlingejä (”sekarotuisia”, romanin ja saksalaisen jälkeläinen) ja romanien mukana tuohon aikaan kulkeneita rodullisesti saksalaisia pidettiin erityisen asosiaalisina; mahdollisesti ajatuksena tässä oli se, että heille romanien “asosiaalinen” elämäntapa oli tietoisen valinnan tulos, ja he olisivat voineet valita toisinkin.

Natsien rodunjalostusopit eivät pääasiassa perustuneet rotuun vaan yksilöisten välisten erojen sosiaalidarwinistiseen tarkasteluun; juutalaisvastaisuus oli ennen kaikkea Hitlerin henkilökohtainen projekti, jota tämä ajoi kiihkeästi ja kaikenkattavasti. Romaneihin kohdistuneet toimet nähtiin ilmeisesti tässä yhteydessä “asosiaalisiin” yksilöihin kohdistuviksi.

Toiseksi eroja romanien ja juutalaisten välillä oli myös vainon luonteessa ja intensiivisyydessä.

Ennen vuotta 1941 romaneja kyllä jonkin verran suljettiin leireille monien muiden ryhmien (homoseksuaalit, kommunistit, vammaiset, mielisairaat, vanhuudenhöperöt, irtolaiset, puolalaiset älymystön jäsenet) tavoin, mutta heitä paljon suuremmassa vaarassa joutua väkivallan kohteeksi, kidutetuiksi tai tapetuiksi olivat kommunistit, vammaiset ja mielisairaat (Jones, s. 238-9). Noina vuosina natsien romanivastaiset toimenpiteet, silloin kun niitä esiintyi, perustuivat romanien väitettyyn “asosiaalisuuteen” ja “työhaluttomuuteen” (Lewy, s. 28-35) (irtolaisten vainoaminen perustui myös tähän). Romanien vastaiseen toimintaan syyllistyi tuona aikana pääasiassa Kripo, Saksan rikospoliisi, eikä Gestapo; Gestapo hoiti “asosiaalien” (mukaanlukien romanit) vastaisen operaation vain kerran, Himmlerin määrättyä sen siihen tammikuussa 1938. Juutalaisten vainoissa Gestapolla oli tunnetusti paljon keskeisempi rooli.

Toki on sanottava että romanit joutuivat natsi-Saksassa syrjinnän ja painostuksen kohteiksi. Nürnbergin lakien, jotka kielsivät saksalaisten ja juutalaisten väliset seka-avioliitot ja seksisuhteet sekä poistivat juutalaisten kansalaisoikeudet (esim. äänioikeuden), tulkitsi sisäministeri Frick pian tarkoittavan myös romaneja ja mustia (ja näiden lapsia). Frick antoi tosin myöhemmin toisen asetuksen, jonka mukaan neljännesromani sai mennä naimisiin saksalaisen kanssa (Lewy s. 42-3) (neljännesjuutalaisilta tämä oli tietenkin edelleen kielletty). Monissa saksalaisissa kunnissa tuohon aikaan vielä vaelteleville romaneille osoitettiin leiripaikaksi soista maastoa, jossa pesumahdollisuudet olivat huonot (Hilberg, s. 272); tosin tämä vaihteli paikkakunnalta toiselle, ja esim. Kölnissä (1935-7) ja Frankfurtissa (1937) romanit saivat leiriytyä keskustan lähelle suhteelliseen vapaissa oloissa.

Tammikuussa 1940 250 romanilasta tapettiin Buchenwaldin keskitysleirillä kun heitä käytettiin koekaniineita testattaessa Zyklon-B:tä (tosin täytyy sanoa että ainoa paikka jossa olen tavannut viittauksen tähän joukkomurhaan on tuo linkittämäni saitti).
Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 1941 myös läntisen Neuvostoliiton romaneihin kohdistui vainoa, vaikka mitään yleismääräystä romanien käsittelyyn ei ollut (toisin kuin juutalaisten). 10.10.1941 Valko-Venäjän sotilaskomentaja Gustav Freiherr von Bechtolsheim määräsi että vaeltelevat romanit piti ampua, koska he olivat vaaraksi hänen joukoilleen (Hilberg s. 276). Krimin niemimaalla tapettiin 1941 siellä olleet romanit (yhteensä noin 2000), ja Latviassa ja Eestissä tapettiin 200-300 kummassakin.

Himmlerin joulukuussa 1942 antaman yleismääräyksen jälkeen romaneja järjestelmällisemmin lähetettiin keskitysleireihin. Monet Saksan romaneista (n. 23000 alkujaan, Hilberg s. 272) säästyivät keskitysleireille sulkemiselta tämän jälkeenkin (Arad, s. 151). Noin 10 prosenttia Saksan romaneista säästyi koska olivat ”puhdasrotuisia”, ja natsien toimet olivat ylipäätäänkin ankarampia Mischlingejä ja irtolaisia kohtaan; tämä johtui siitä, että romaneja pidettiin arjalaisen rodun edustajina. Juutalaisten kohdallahan puhdasrotuista juutalaisuutta pidettiin pahempana kuin ”sekarotuisuutta”. Myös ”hyvät” sekarotuiset, saksalaisen kanssa naimisissa olevat romanit, Saksan asevoimissa palvelevat sotilaat sekä romanit joilla oli pysyvä osoite ja työ, säästyivät (Hilberg s. 275). Lienee tarpeetonta mainita, että vaikka natsit aluksi jättivät osan juutalaisista (mm. ensimmäisen maailmansodan veteraanit ja ammattitaitoiset työläiset) vainojen ulkopuolelle, lopulta vainot kohdistuivat kaikkiin kiinnisaatuihin juutalaisiin.

Muitakaan romaneja ei usein lähetetty keskitysleireihin. Romanien kiinniottamisen aktiivisuus näyttää vaihdelleen alueelta toiselle ilmeisesti sen mukaan, kuinka alueen käskynhaltija tai gauleiter suhtautui Himmlerin määräykseen ja romaneihin. Juutalaisten kohdalla tällainen gauleitereiden omavaltaisuus ja leväperäisyys ei olisi tullut kysymykseen.

Keskitysleireilläkin romanien kohtalo poikkesi paljon juutalaisten kohtalosta. Romaneja ei keskitysleireillä tavallisesti lähetetty tuhottaviksi tai orjatyöhön, toisin kuin juutalaiset (tosin myös useita tuhansia romaneja tapettiin kaasukammioissa, ks. Hilberg s. 275). Romanit olivat eräänlaisia pitkäaikaisia vankeja. Tämä tosin aiheutti sen ainoan asian jossa romanien asema oli ehkä heikompi kuin juutalaisten: romaneja ilmeisesti rääkättiin ja otettiin Mengelen ja muiden ”lääketieteellisiin kokeisiin” enemmän kuin juutalaisia (Rubinstein s. 180); tässä on osasyynä sekä se, että juutalaiset tapettiin ennen kuin heitä ehdittiin kiduttaa, että luultavasti myös yksittäisten keskitysleirivartijoiden omat antipatiat romaneja kohtaan.

Myöskään mischlingejä ei yleensä tapettu vaan suljettiin ghettoihin, reservaatteihin ja keskitysleireihin. Muita heihin sovellettuja metodeja olivat karkotukset, vangitsemiset ja steriloinnit.

Edellä kuvatuista seikoista johtuen myös natsien tappamien romanien määrä on paljon alempi sekä absoluuttisesti että suhteellisesti kuin natsien tappamien juutalaisten määrä. Tosin vertailua vaikeuttaa kunnollisen lähtödatan puute: natsit eivät yleensä pitäneet kirjaa tapetuista tai kuolleista, ja lisäksi romaneista ei ole saatavilla kovin luotettavaa demografista dataa näiden liikkuvan ja pääasiassa järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella olleen elämäntavan vuoksi. Seuraavassa taulukossa juutalaisia vainon uhreja Saksassa ja sen miehittämillä alueilla verrataan romanien vastaaviin (lähteet Rubinstein, Benz, Jones).

romanit juutalaiset
kuolleiden määrä (minimi ja maksimi) 90 000 – 258 000 4 194 200 – 6 000 000
perustelluimmat arviot 150 000 – 200 000 4 700 000 – 5 200 000
osuus ryhmän sotaa edeltävästä väestöstä korkeintaan 1/5 noin 2/3

Lähteet:
Yitzhak Arad. Belzec, Sobibor, Treblinka: The Operation Reinhard Death Camps. Indiana University Press 1999.
Wolfgang Benz. Death toll. Teoksessa The Holocaust Encyclopedia (toim. Judith Tydor Baumel  ja Walter Laqueur). Yale University Press 2001, s. 137-45.
Raul Hilberg. Gypsies. Teoksessa The Holocaust Encyclopedia (toim. Judith Tydor Baumel  ja Walter Laqueur). Yale University Press 2001, s. 271-7.
Adam Jones. Genocide – a comprehensive introduction, 2nd edition. Routledge 2011.
Guenter Lewy. The nazi persecution of the Gypsies. Oxford University Press 2000.
William D. Rubinstein. Genocide. Pearson Longman 2004.

Islamin opin ydin länsimaiselle lukijalle

Kirja-arvio:

Mona Siddiqui. Kuinka Koraania luetaan. Like 2007 (alkuperäisteos How to Read the Qur’an). Suomentanut Petri Stenman. 159 sivua.

Yhteenveto. Islamin tutkija ja muslimi Mona Siddiqui on kirjoittanut kirjan islamin keskeisestä opillisesta sisällöstä. Tämä sisältö löytyy Koraanista. Kirja on länsimaiselle yleisölle suunnattu: Siddiqui käy läpi monia länsimaisessa keskustelussa esiin nousevia aiheita, kuten terrorismi ja moniavioisuus. Siddiqui kehottaa avarakatseiseen ja humaaniin Koraanin tulkintaan, jossa Koraanin jakeita tulkitaan niiden historiallisessa ja poliittisessa viitekehyksessä.

Mona Siddiqui (s. 1963) on pakistanilaissyntyinen islamin tutkimuksen ja yleistajuistamisen (public understanding) professori Glasgowin yliopistossa Skotlannissa.  Hänen erikoisalaansa ovat klassinen islamilainen laki, laki ja sukupuoli, varhainen islamilainen ajattelu sekä nykyajan laki- ja eettiset kysymykset islamissa. Käsillä oleva kirja on hänen ainoa yleistajuinen islamia käsittelevä kirjansa, mutta hän on kirjoittanut artikkeleita mm. The Timesiin ja The Guardianiin sekä esiintynyt BBC Radio 4:lla.

Omat lähtökohtansa ja kirjan läpikäyvät teemat Siddiqui paljastaa johdannossa:

Nykyaika haastaa ne, jotka pitävät ikiaikaista tekstiä moraalisena ja sosiaalisena ohjenuorana. Kuinka pyhä kirja voi säilyttää merkityksensä ja kuinka se pystyy tuottamaan ratkaisuja moraalisesti monimutkaisessa maailmassa?

[..] Koraania, kuten kaikkia pyhiä kirjoja, voidaan ymmärtää ja tulkita uudellakin tavalla, joka huomioi ympäristön muutokset. [..]

Tässä teoksessa olen käsittänyt Koraanin islaminuskon mukaisesti, toisin sanoen että se on peräisin itse Jumalasta ja että Koraani on uskoville polttopiste eli keskeinen jumalaisen ilmoituksen ja johdatuksen lähde kaikilla elämänalueilla. [..] Kun jumalaisesta sanasta tulee kirjoitettua sanaa, [..] ihmiset lukevat ja ymmärtävät sen omassa ympäristössään ja sukupolvelta toiselle siirtyneen perinnön valossa. Jos tuo perintö on irrallaan tämän päivän yhteiskunnallisista ja moraalisista ongelmista, kuinka tulkinnan kanssa pitäisi edetä?

Aikamme eettiset asenteet moniarvoisuuteen, erilaisuuteen, lääketieteen edistykseen, yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen ja kansalaisvelvollisuuksiin haastavat perinteiset tavat, joilla muslimien pyhiä tekstejä on lähestytty. Pyhillä jakeilla ei ratkaista monimutkaisia ongelmia. [..]  Kun institutionaalinen uskonto joutuu taistelemaan eloonjäämisestään, mitä auktoriteetin ja johdatuksen äänistä uskovaisten tulisi seurata? Kirjani tarkoitus on avata lukijalle ovi Koraaniin, näyttää, mikä on sen voima ja vaikutus muslimiyhteisöissä ja osoittaa, kuinka uskovaiset noudattavat tiettyjä ohjeita ja usein kamppailevat niiden kanssa. Samalla teen omaa matkaani, pohdin uskontoa, jota uskovana noudatan, ja uskontoa, jota tutkijana epäilen. [..]

Tätä jännitettä nykyajan ja rationaalisen ajattelun sekä islamin välillä Siddiqui ei kykene kaikilta osin tyydyttävästi ratkaisemaan, kuten myöhemmin näemme.

Uskon peruskiviä

Kirjan ensimmäisessä luvussa Siddiqui käy läpi islamin perusopinkappaleita ja syntyhistoriaa. Perustana on tietenkin Koraanin keskeisyys muslimien uskolle ja sen ilmenemismuodoille. Muslimit pitävät Koraania Jumalan suorana puheena, tuoreimpana ja viimeisenä maailman suurista pyhistä kirjoituksista, joita ihmiskunnan historian kuluessa on ilmestynyt. Heidän mielestään Koraani on muuttumaton ja ikuinen.  Koraani perustuu näyille, jotka profeetta Muhammad sai 23 vuoden aikana, ja koostuu 114 suurasta eli luvusta, jotka on järjestetty pisimmästä lyhimpään. Kustakin suurasta kerrotaan, annettiinko ne Mekassa vai Medinassa (johon Muhammad asettui vuonna 622, 10 vuotta ennen kuolemaansa); tämä on tärkeä tieto arvioitaessa sitä, mitkä Koraanin keskenään ristiriitaisista ilmoituksista pätevät. Koraanin keskeinen sanoma on seuraava: ihmisen kohtalo riippuu Jumalasta, ja ihminen on hukassa jos hän toisin luulee; sana muslim tarkoittaakin kirjaimellisesti ”sitä, joka alistuu”. Jumalaa palvelemalla ihminen solmii liiton Jumalan kanssa.

Opin perusteisiin kuuluu myös Muhammadin asema Jumalan sanansaattajana, Profeettana ja ihanneihmisen ruumiillistumana. Koraanissa käsketään usein tottelemaan Jumalaa ja hänen Profeettaansa, ja muslimin perususkontunnustus kuuluu: ”Ei ole olemassa muuta jumalaa kuin Jumala (Allah), ja Muhammad on hänen profeettansa”. Muhammadin rooli on olla armo koko ihmiskunnalle. Hänen profeetallisuutensa tehtävä on taata se, että monoteismin sanoma tuhoaa polyteistiset uskomukset, ja se, että islam voittaa kaikki muut uskonnot (suura 4:79). Muhammadin käytös on esimerkillistä toimintaa ja muslimien ikuisen jäljittelyn kohde, ja hän on erehtymätön, täydellinen, synnitön ja Jumalan viimeisen sanoman arvoinen.

Koraani on saanut voimakkaita vaikutteita kristinuskosta ja Raamatusta. Se vilisee viittauksia kristityille tuttuihin hahmoihin: Jeesus on kunnioitettu profeetta, ja Abraham on ensimmäinen monoteisti (hanif). Luomiskertomuskin on suunnilleen samanlainen kuin Raamatussa – Adam joutuu maan päälle syötyään tottelemattomuuttaan kielletyn puun hedelmää – paitsi että Jumala tekee siinä Iblis-nimisestä tottelemattomasta enkelistä saatanan, joka joutuu helvettiin yhdessä seuraajiensa kanssa. Koraani väittää, että kaikkien monoteististen ilmoitususkontojen sanoma on ollut sanoma uskosta Jumalaan ja tuonpuoleiseen elämään. Tämän jälkeen näiden uskontojen lait ja käskyt ovat olleet erilaisia, mikä ”osoittaa jumalallisen tahdon tarjonneen ihmisille muuttuvia teitä kohti oikeaa historian eri vaiheissa”; islamin suvaitsemattomampien suuntausten hellimillä näkemyksillä, joiden mukaan ne tietävät ehdottomalla varmuudella Jumalan täsmällisen tahdon esim. pukeutumisessa, avioliitossa, sukupuolten välisissä suhteissa ja politiikassa, ei ole todellista perustaa Koraanissa, vaikka ne saattavatkin perustua valikoituihin Koraanin jakeisiin. ”Loppujen lopuksi Jumala ja hänen tahtonsa pysyvät tuntemattomina, vaikka uskovainen voikin yrittää ymmärtää niitä”.

Islamin opin perusteita esitellessään Siddiqui pohtii kysymyksiä, joita hän arvelee – ilmeisesti aivan oikein – monien miettivän lännessä:

”miksi niin monet muslimiyhteisöjen jäsenet eivät ole onnistuneet sopeutumaan länsimaiseen yhteiskuntaan ja miksi he vastustavat länttä niin vahvasti??” [..] Jos muslimiyhteiskuntien ominaisuuksia ovat radikalismi, terrorismi, naisten sosiaalinen ja oikeudellinen syrjintä sekä uskonnollinen suvaitsemattomuus, näiden yhteisöjen pyhissä kirjoituksissa on silloin varmasti jotain, joka ruokkii tällaista ajattelua. Kuinka muslimit voivat tulkita Koraanin armon ja oikeudenmukaisuuden kirjaksi, kun tämän tulkinnan seuraukset vaikuttavat keskiaikaisilta, vanhentuneilta ja nykyisten demokraattisten arvojen vastaisilta?

Siddiqui korostaa, että islamin uskonnollinen perinne juontuu omasta yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta ympäristöstään ja historiallisesta kontekstistaan. Monet Koraanin jakeet ovat ilmoitettuja vastauksia Muhammadin eri elämänvaiheiden ongelmiin ja hänelle esitettyihin kysymyksiin. Muhammadin elämä ja persoona kytkeytyvät siis olennaisella tavalla Koraanin sanomaan ja sävyyn. Vaikka alkuperäinen arabiankielinen teksti on pysynyt muuttumattomana, sitä on historian kuluessa ymmärretty ja tulkittu monin eri tavoin; niinpä muslimit eri puolilla maailmaa ymmärtävät lukemansa Koraanin jakeet henkilökohtaisissa historiallisissa ja sosiaalisissa yhteyksissään.

Islamin synty onkin melko poikkeuksellinen tapahtuma. Se tapahtui Hejazin alueella Arabian niemimaalla, joka oli tuohon aikaan syrjäinen ja tuonkin ajan mittapuilla köyhä ja vähämerkityksinen.  Alueella vallitsi heimokulttuuri, jonka perusarvot liittyivät heimouskollisuuteen ja ryhmäsolidaarisuuteen.  Alueen heimot uskoivat mikä mihinkin: oli monia jumalia ja henkiolentoja palvovia heimouskontoja, juutalaisuutta ja kristinuskoakin. Tähän takapajuiseen mutta monikulttuuriseen ympäristöön syntyi Muhammad, ilmeisesti luku- ja kirjoitustaidoton mies, joka alkoi 40-vuotiaana nähdä näkyjä. Näissä näyissä enkeli Gabriel (Jibril) ilmestyi hänelle ja kertoi Jumalan viestejä. Nämä viestit Muhammadin seuraajat välittivät suullisesti tai kirjoittivat muistiin. Koraanin kirjoitetun version koostaminen käynnistyi vasta vuosia Muhammadin kuoleman jälkeen, ja vasta parikymmentä vuotta kuoleman jälkeen koraani selvästi määriteltynä kirjoitusten kokoelmana oli syntynyt.

Profeetalliset hadithit oikeaan käytökseen ja Jumalan tahtoon

Vaikka Koraani on islamin ehdottomasti keskeinen teos, merkitystä on myös haditheilla, jotka kertovat Muhammadin omasta elämästä ja sanomisista: valtaosa islamilaisen perinteen opinkappaleista pohjautuu hadith-sitaatteihin. Haditheista löytyy mm. kuvauksia siitä, mitä Muhammad sanoi ja teki taistellessaan mekkalaisten kanssa, ohjeita siihen miten hoidetaan liikeasioita tai asioidaan eriuskoisten kanssa, kuvauksia Muhammadin suhteista vaimoihinsa ja kysymyksiä hurskaudesta ja omistautumisesta Jumalalle. Sana ”sunna” kuvaa Muhammadin henkilökohtaisia tekoja ja tapoja (alun perin se on tarkoittanut minkä tahansa yhteisön tapoja). Muslimien elämässä niillä on äärimmäisen arvovaltainen asema: vuosisatojen mittaan islamin piirissä kehittyi kirjallisuus ja lainoppi, joissa Muhammadin sanat ja teot loivat perustan ja rajat kaikkien muslimien oikeamieliselle käytökselle kaikkina aikoina. Haditheja keräsivät muslimioppineet kauan Muhammadin kuoleman jälkeen, ja siksi niiden asema ei ole absoluuttinen kuten Koraanin: niiden luotettavuutta arvioidaan sen todistajaketjun perusteella, joka johtaa takaisin Muhammadiin. Arvovaltaisimmat hadithit ovat Ismail al-Bukharin (k. 870) ja Muslim ibn al-Hajjajin (k. 875) kokoamat; myös Abu Dawudin, al-Tirmidhin, al-Nasain ja Ibn Majan toimittamat neljä kokoelmaa on kanonisoitu. Nämä kuusi hadithia muodostavat ”virallisen” korpuksen.

Koska hadithit eivät ole jumalallista ilmoitusta vaan profeetallisia, ja koska muslimi voi ainakin jossain määrin kyseenalaistaa niiden luotettavuuden, jotkut niihin perustuvat opinkappaleet ovat kiisteltyjä muslimien keskuudessa. ”Monet väittävät, että haditheja on vääristelty, jotta voidaan pitää naiset alistettuina, luoda yhteiskuntia, joissa naisilla ei ole sananvaltaa, ja sallia tietyt epäinhimilliset rangaistukset.” Muslimien välisiä kiistoja herättää myös pyrkimys matkia Muhammadin elämää kokonaisuudessaan, esim. hänen suhteitaan vaimoihinsa tai käyttämiään vaatteita, ottamatta huomioon tapahtuman henkeä ja kontekstia.

Jyllands-Postenin pilakuvakriisin aikana jotkut muslimit vaativat kuolemaa lehden päätoimittajalle nimenomaan haditheihin perustuen: Muhammadin irviminen oli heille hänen rienaamistaan, ja Muhammadin aikana jumalanpilkka johti tarpeen tullen kuolemantuomioon. Lukijalle herää kysymys, miten jumalanpilkan rankaisemisesta kuolemantuomiolla voi johtaa Muhammadin pilkasta rankaisemisen kuolemalla; Muhammadhan oli vain ihminen, vaikkakin muslimien mielestä profeetta.

Islamin ihmis- ja luontokuva

Koraanin luomiskertomuksessa ihmisen horjahdus pysyy horjahduksena, eikä siitä tule syntiä. Ihmisiä on siunattu ”terveellä luonnolla”, fitra, jonka ansiosta he osaavat erottaa oikean väärästä: pelastus kätkeytyy itse ihmiseen (eikä Jumalan armoon kuten kristinuskossa). Jumalan henki ylentää ihmisen. Hänet on varustettu luontaisella arvokkuudella ja jumaluutta muistuttavalla tiedolla. Hänen päämääränsä eroaa muun luonnon päämäärästä: maasta huolehtiminen on uskottu Adamin ja hänen jälkeläistensä tehtäväksi.

Nykyaikana muslimiyhteisöissä on, vastauksena kestävään kehitykseen ja ilmastonmuutokseen, elvytetty ajatus ihmisestä maan asioidenhoitajana. Koska asianhoitajuus on jumalallinen toimeksianto, se vaatii ottamaan huomioon maapallon muut elolliset oliot ja työskentelemään luonnon tasapainon säilymisen hyväksi. Hadithien mukaan Muhammad kehotti istuttamaan puita, olemaan lempeä eläimille ja kielsi kasvikunnan tuhoamisen. Koraanin (suura 6:141) puolestaan kieltää luonnonvarojen ryöstöviljelyn: ”älkää tuhlatko. Jumala ei rakasta tuhlaajia”.

Koraaniin sisältyy myös luontomystiikkaa: luonnonlait, kuten auringonlasku, vuodenkierto ja viljan tuleentuminen, ovat heijastumia Jumalan anteliaisuudesta mutta myös jumalallisia merkkejä, joita ihmisen tulee pohtia. Niillä on oma syynsä ja rytminsä, ja ne välittävät tarinoita luomisen suuresta kertomuksesta.

Ihmisen ja Jumalan suhde on Koraanissa hieman ristiriitainen. Siihen on kolme lähestymistapaa. Ensiksikin kaikki tapahtuu, koska Jumala on niin ennalta määrännyt. Toiseksi ihmisen toimiin vaikuttavat jossain määrin yhteisesti sekä ihminen että Jumala. Ja kolmanneksi ihminen on itse vastuussa teoistaan. Kumpi siis määrää ihmisen teot, Jumalan ennaltamäärääminen vai ihmisen oma vapaa tahto? Qadariyya-koulukunnan mukaan ihminen määrää itse omasta kohtalostaan. Siitä 800-luvulla kehittyneen mutaziliittien koulukunnan mukaan ihminen on yksin vastuussa hyvistä ja pahoista teoistaan, ja sekä järki että ilmoitus ovat yhtä tärkeitä uskonnollisen tiedon ja totuuden lähteinä. 900-luvulla nämä rationalistit hävisivät ashariittien koulukunnalle, jonka mukaan ilmoitus on ylivertainen järkeen ja ennaltamäärääminen vapaaseen tahtoon nähden.

Mutaziliiteistä ja ashariiteista lukiessaan länsimaisen tämän kirjoittajan mielessä kävi oivallus. Islamissa on siis ollut vallalla koulukunta, joka on antanut järjelle ainakin tasaveroisen aseman Koraaniin nähden, ja korostanut ihmisen vastuuta omista teoistaan. Tuon koulukunnan kukoistusaika osuu yksiin arabialaisen kulttuurin lyhyehkön kukoistusajan kanssa. Fatalististen ja auktoriteettiuskoisten ashariittien nousu puolestaan on tapahtunut vähän ennen arabikulttuurin taantumista; voisiko fatalistisuuden ja auktoriteettiuskon nousu olla ollut aiheuttamassa tuota taantumista? Entä voisiko mutaziliittien sanoman elvyttäminen nostaa muslimimaat siitä takapajuisuudesta ja moniongelmaisuudesta, jossa useimmat niistä ovat? Vai oliko arabikulttuurin kukoistusaika pelkkä antiikin ajan Välimeren itäosan kulttuurin jälkihehku, kuten jotkut väittävät?

Vai onko muslimimaiden takapajuisuus seurausta Koraanista, jossa epäilykselle (ja siten kriittiselle ajattelulle) ei anneta sijaa? Kuinka paljon uskovien muslimien ajattelua kahlitsee se, että Koraanista löytyy sen oman ilmoituksen mukaan kaikki? Jos tämä ajateltaisiin kirjaimellisesti todeksi, esimerkiksi tieteelliseen menetelmään kuuluvaa kokeellista tutkimusta ei tarvittaisi, koska vastaus annettuihin tutkimuskysymyksiin löytyisi Koraanista. Luultavasti vain harva muslimi tulkitsee Koraania näin kompromissittomasti ja kirjaimellisesti, mutta onko tuo Koraanin ehdottomuus ja kaikkitietävyys voinut kuitenkin rajoittaa suotavan ajattelun spektriä niin, että todellinen kritiikki ja valtavirrasta poikkeaminen – tieteellisen edistyksen peruselementtejä molemmat – ovat olleet käytännössä sallitun ajattelun ulkopuolella?

Tavat ja rituaalit

Rituaalit ovat minkä tahansa uskonyhteisön jäsenille keino identiteetin ilmaisemiseksi. Toisaalta ne myös kytkevät uskovan uskonjärjestelmään. Ottaen huomioon, että islam on kokonaisvaltainen uskonjärjestelmä jossa maallinen ja hengellinen kytkeytyvät vahvasti toisiinsa, Koraanissa on huomattavan vähän määräyksiä yksilöllisistä tai yhteisöllisistä rituaaleista. Islamin rituaalit ovat keinoja muistaa Jumalan läsnäolo arjessa, ja pitävät muslimin yhteydessä tuonpuoleiseen.

Koraanin mainitsemat viisi rituaalia ovat:

  • shahada, uskontunnustus ”ei ole muuta jumalaa kuin Allah ja Muhammad on hänen profeettansa”. Se lausutaan rukouksen ja muiden hartaudenharjoitusten aikana. Sen lausumista edellytetään kaikilta islamiin kääntyneiltä.
  • salat, muodollinen, viisi kertaa päivässä toistettava rukous. Siinä maahan lankeaminen kuvastaa nöyryyttä. Rukous on muslimin jumalanpalvonnan ydin, ja yksi islamilaisten yhteiskuntien määräävistä piirteistä.
  • zakat, pakollinen almu. Kunkin aikuisen muslimin velvollisuus on antaa vuoden aikana kertyneestä vauraudestaan 2,5 prosenttia muslimiyhteisön puutteenalaisille. Joissain muslimiyhteiskunnissa valtio kerää zakatin, mutta toisissa se on kunkin muslimin omantunnon asia. Monet muslimit antavat zakatinsa avustus- ja hyväntekeväisyystyötä harjoittaville järjestöille.
  • saum, paastoaminen ramadan-kuun aikana. Ruokaa ja juomaa ei nautita auringonnousun ja –laskun välisenä aikana, eikä myöskään seksiä harrasteta. Matkamiehet, raihnaiset, sairaat sekä naiset kuukautisten ja raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen ovat vapautetut paastoamisesta. Ramadanin ajankohta siirtyy islamilaisesta kuukalenterista johtuen joka vuosi 11 päivää eteenpäin.
  • hajj, pyhiinvaellus Mekkaan. Matka tehdään kuukalenterin viimeisen kuukauden kahdeksannen ja kahdennentoista päivän välisenä aikana.

Näistä Koraani korostaa salatin ja zakatin hurskautta; kaikkia viittä korostaa eräs hadith. Itseään muslimina pitävä voisi siis luopua muista rituaaleista paitsi noista kahdesta.

Muita hartauden muotoja on esimerkiksi peseytyminen ennen rukousta ja Koraanin käsittely tietyllä muodollisella tavalla. Miesten ympärileikkausta ei mainita Koraanissa, eikä sitä shariakaan välttämättä vaadi, mutta se tehdään muslimiyhteiskunnissa yhtenä rituaalisen puhtauden muotona.

Vaikka valtaosa muslimeista noudattaa rituaaleja, islamin sisällä on olemassa asiasta erilaisia koulukuntia. Murjiitit todistelivat aikoinaan että teot eivät vaikuta uskoon millään tavoin. Monet nykymuslimit puolestaan pitävät rituaalia ratkaisevana ilmauksena todellisesta uskosta. Naisen päähuivi hijab ja kasvot kokonaan peittävä niqab ovat tämän uskon ilmauksia: mitä enemmän muslimilta näytät, sitä vahvempi on uskosi Jumalaan. Koraani ei niitä vaadi, mutta niitä käyttävät sanovat niiden olevan Koraanin hengen mukaisia.

Länsimaista lukijaa ihmetyttää, millä perusteella hijabin ja niqabin kannattajat pitävät niitä Koraanin hengen mukaisina. Siddiqui ei anna tähän vastausta. Tämän kirjoittaja elää siinä käsityksessä, että ainoa naisten pukeutumista käsittelevä kohta Koraanissa on alla oleva valon suuran pätkä. Siinä ei puhuta muusta kuin kaulan verhoamisesta ja kehottaa olemaan näyttämättä mitään muuta kuin sen ”mikä tavallisestikin on näkyvissä”, mitä se sitten lieneekään. Kaulan verhoamista olisi tuskin tarvinnut erikseen mainita, jos tuohon aikaan Arabian niemimaalla olisi tavanomaisesti peitetty kasvot. Syntyy kuva, että hijab ja niqab eivät oikeasti ole Koraanin hengen mukaisia.

Naisten asema

”Jos pelkäätte, ettette kykene olemaan oikeudenmukaisia orvoille, ottakaa niin monta vaimoa kuin haluatte, kaksi, kolme, tai neljä, mutta jos pelkäätte, ettette osa olla tasapuolisia vaimoillenne, ottakaa vain yksi vaimo tai orjattarianne.” Koraani, naisten suura 4:3

”Mies on naisen pää, koska Jumala on toisia suosinut enemmän kuin toisia ja koska mies elättää vaimoaan.” Koraani, naisten suura

”Käske uskovien miesten pitää katseensa kurissa ja varjella siveyttään [..] Ja käske uskovien naisten pitää katseensa kurissa ja varjella siveyttään, olla näyttämättä muita sulojaan kuin niitä, jotka tavallisestikin ovat näkyvissä, ja peittää kaulansa hunnulla. Heidän ei tule näyttää sulojaan kuin aviomiehelleen” Koraani, valon suura 24:30-31

Islamissa sekä miehet että naiset ovat moraalisanoman vastaanottajia, ja Jumala rankaisee tai palkitsee heitä teoistaan yhdenvertaisesti. Heitä kohdellaan kuitenkin muslimimaissa eri lailla sosiaalisissa ja oikeudellisissa kysymyksissä kuten avioliitto, avioero ja perintö. Koraanin pohjalta tästä vallitsee islamin piirissä kolmenlaisia käsityksiä. Yhden mukaan Koraani antoi naisille monia oikeuksia, mutta patriarkaaliset järjestelmät ovat sysänneet naiset marginaaliin. Toisen mukaan Koraani on parantanut naisten asemaa esi-islamilaiseen aikaan verrattuna, mutta se on tehnyt naisista lapsenkaltaisia. Kolmannen mukaan Koraani pitää miehiä selvästi yhteiskunnan elättäjinä, joilla on oikeus päättää naisten asioista, tosin naisille myönnettyjä oikeuksia kunnioittaen.

Hadithit tuovat oman lisänsä keskusteluun.  Ne tukevat erilaisia näkemyksiä.

Naisten asema islamissa on vaihdellut ajan myötä. Varhainen islam suosi naisten mukanaoloa niin moskeijassa kuin opiskelussa. Ajan myötä naisia kuitenkin alettiin alistaa niin yksityisessä kuin julkisessakin elämässä. Joidenkin näkemysten mukaan naisten halpa-arvoinen asema on 700-1200-luvuilla hallinneiden abbasidien syytä.

Naisten ympärileikkaus ei perustu Koraaniin; se löytyy tosin joistain haditheista, joiden autenttisuudesta ja tulkinnasta oppineet kiistelevät.

Lännessä näkyvä islamilaisen lain tulkinta on naisten pään verhoaminen. Useat länsimaissa asuvat muslimit uskovat, että velvollisuus verhoutua perustuu Koraaniin. Näin ei kuitenkaan ole. Kuten yllä olevasta Valon suurasta ilmenee, hunnuttamisvaatimus koskee vain kaulaa, ja lisäksi annetaan tulkinnanvarainen käsky olla näyttämättä muita sulojaan kuin niitä jotka tavallisestikin ovat näkyvissä. Jälkimmäinen on nykynäkökulmasta niin epämääräinen käsky – vaikkakin ehkä 600-luvun Arabiassa melko yksikäsitteisesti ilmaistu – että se tuntuisi kattavan hyvin monia pukeutumiskoodeja alkaen länsimaisesta toimistopukeutumisesta.

Koraani vaatii, että ihmiset eivät ryhdy luvattomiin seksisuhteisiin (haureuteen ja aviorikokseen); klassisessa islamilaisessa oikeudessa näiden rangaistukseksi vakiintui ruoskiminen tai kivittäminen. Avioliitto on ainoa sopiva ympäristö niin miesten kuin naistenkin sukupuolisuhteille. Klassinen islamilainen oikeus edellyttää myös, että tytöt ja pojat avioituvat pian murrosiän jälkeen tullessaan tietoisiksi seksihaluistaan. Muslimimaissa vallitseva miesten ja naisten eristäminen toisistaan on luotu estämään nuorten ihmisten vapaa kanssakäyminen, koska miesten ja naisten vapaasti sekoittuessa nimenomaan naisten katsotaan johdattavan miehet seksuaalisille harhapoluille. Siddiqui ei kerro miksi esiaviolliset suhteet tuomitaan Koraanissa, eikä sitä, miksi juuri naisten katsotaan olevan vastuussa seksuaalisista harhapoluista.  Lukijalle jää vaikutelma, että naisten vastuu tässä asiassa on ristiriitaista: kaikessa muussahan näyttäisi olevan niin, että miehellä on vastuu. Onko kuitenkin niin, että islamin ihmiskäsityksessä miehet ovat viettiensä vietävissä olevia ja siten eläimen kaltaisia, ja naiset vastaavasti kykenevät halutessaan hillitsemään viettinsä eli ovat vähemmän eläimen kaltaisia?

Moniavioisuudesta käydään muslimien piirissä keskustelua. Vaikka Koraani sen selvästi sallii, jotkut huomauttavat että lupa moniavioisuuteen myönnettiin Uhudin taistelun jälkeen, jolloin muslimiyhteisössä oli paljon suojelua tarvitsevia leskiä ja orpoja; moniavioisuus oli siis ratkaisu tiettyyn tilanteeseen eikä miesten ikuinen erioikeus. Heidän mukaansa Koraani rajoitti siihen asti rajoittamatonta moniavioisuutta. Tunisia on julistanut moniavioisuuden laittomaksi.

Koraani pitää miehiä yhteiskunnan elättäjinä kutsuen heitä ylläpitäjiksi, qawwamun. Tämä sana sisältää myös jollekin kuuluvan ylivallan tai ylivertaisuuden merkityksen. Monet muslimioppineet kuitenkin sanovat, että nykyajan itsensä elättävät naiset eivät ole enää ylläpidettyjä, ja koko ylläpitoasia perustuu Koraanin ajan talouden erilaisuuteen. Eräät Koraanin kohdat (30:21 ja 2:187) tukevat joidenkin oppineiden mielestä miesten ja naisten tasa-arvoa. Haditheistakin löytyy perusteita miesten ylivallalle, mutta niiden tulkinta on islamissa muutenkin vapaampaa kuin Koraanin.

Naisten oikeus päättää omista asioistaan ei ole islamin vastaista, mutta monessa muslimiyhteisössä sen oikeuden saaminen on vaikeaa.

Islamin suuntauksia

Islam jakautuu kahteen pääasialliseen suuntaukseen: sunnalaisuuteen ja shiialaisuuteen. Jako syntyi jo Muhammadin elinaikana, ja perustuu Muhammadin seuraajien vallanperimysjärjestykseen. Ali oli Muhammadin serkku ja vävy, ja shiiojen mukaan hänen olisi pitänyt olla Muhammadin laillinen seuraaja tämän kuoltua. Shiiat väittävät myös monien hadithien osoittavan että Alilla oli erityinen suhde Muhammadiin, minkä vuoksi Alin olisi pitänyt olla vallanperimysjärjestyksessä ensimmäinen eikä neljäs. Niinpä he kiistävät kolmen ensimmäisen kalifin auktoriteetin, ja heillä on oma erillinen hadith-aineistonsa, josta suuri osa juontuu shiialaisuuden varhaisiin johtajiin tai on heidän välittämäänsä.

Sunnalaisuudessa imaami johdattaa seurakunnan muodolliseen rukoukseen, eikä hänellä ole muuta varsinaista hengellistä asemaa. Shiialaisuudessa taas imaamilla on hengellinen auktoriteetti johdattaa uskovia. Siddiqui kuvailee:

[Shiialaisuudessa] Jumalan oikeudenmukaisuus edellyttää, että maailmaa ei voi jättää hetkeksikään ilman johdatusta, ja imaamit ovat osoitus siitä, että Jumala lähettää johdatuksen uskovaisille. Imaamien asema on tehty selväksi luomisen alusta alkaen, ja he ovat synnittömiä. Shiialaisuuden poliittinen teoria pitää johtajuutta jumalallisena oikeutena kaikille Profeetan jälkeläisille Alin ja hänen vaimonsa Fatiman sekä Muhammadin lastenlasten Hasanin ja Husainin ynnä heitä seuranneiden imaamien kautta. Shiiojen enemmistö uskoo, että imaameja oli kaksitoista ja kahdestoista on kätkeytynyt. Kahdestoista imaami kuitenkin innoittaa edelleen maallisia shiia-johtajia ja palaa messiaanisena hahmona juuri ennen tuomiopäivää.

Sunnalaisuus on jakautunut useisiin suuntauksiin. Silmiinpistävimpiä ovat wahhabilaisuus ja deobandilaisuus.

Wahhabilaisuus on peräisin 1700-luvun Saudi-Arabiasta, ja yhdistää pyhien kirjoitusten kirjaimellisen tulkinnan Saudi-Arabian kulttuuriin kuuluviin tapoihin. Se opettaa vihaamaan ei-muslimeja, ja wahhabiittien tiedetään surmanneen myös harhaoppisina pitäminään muita muslimeja.

Deobandilaisuus syntyi 1800-luvun Intiassa vastineeksi brittien siirtomaavallalle. Heidän mielestään muslimien kuuluu olla ensisijaisesti uskollinen islamille eikä yksittäisille valtioille. Heidän näkemyksensä islamista on puritaaninen, ja asenteensa naisia ja ei-muslimeja kohtaan ankara. He kannustavat naisia opiskelemaan etenkin islamia, mutta kannattavat naisten eristämistä. Monet Taliban-johtajat ovat opiskelleet deobandi-vaikutteisissa seminaareissa Pakistanissa.

Sunnalaisuuden ja shiialaisuuden lisäksi islamin piiristä löytyy mm. mystiikkaan painottunut sufismi.

Suhde muihin uskontoihin

Koraani erottelee kolme ei-muslimien joukkoa: polyteistit eli epäjumalanpalvelijat (mushrikit); kirjan kansat (ahl al-kitab), joita ilmeisesti ovat juutalaiset ja kristityt; ja uskottomat (kafir).

Koraanin suhde juutalaisiin ja kristittyihin on monimielinen ja ristiriitainenkin. Toisaalta juutalaiset mainitaan tuon tuostakin kansana, joka laiminlöi Jumalan käskyt ja siunauksen, ja kristittyihin viitataan usein vain kolminaisuusopin kumoamiseksi. Toisaalta löytyy myös seuraava jae:

“Niitä uskovista sekä juutalaisista, kristityistä ja saabilaisista, jotka uskovat Jumalaan ja viimeiseen päivään ja tekevät hyviä töitä, odottaa palkka heidän Herransa luona. Ei heidän tarvitse pelätä, eivätkä he joudu suremaan.” Koraani, lehmän suura 2:62

Koraani vahvistaa todeksi aiemmat kirjat (esim.  Raamatun), ilmoitukset ja profeetat (esim. Mooseksen ja Jeesuksen), mutta pitää itseään näistä varhemmista ilmoituksista erillisenä. Joissain kohdissa Koraani näkee juutalaiset ja kristityt uskoviksi, joissain kohdissa taas nämä ovat vääristelleet alkuperäiset pyhät tekstinsä ja suistuneet oikealta tieltä. Usein Koraani niputtaa juutalaisuuden ja kristinuskon yhteen, vaikka kirjan mukaan niiden opit ja moraali poikkeavat toisistaan. Toisaalta (5:82-83) Koraanin mukaan muslimeja vihaavat eniten juutalaiset ja rakastavat eniten kristityt. Koraanin mukaan islam on ainoa tie pelastukseen, mutta toisaalta juutalaisella ja kristillisellä monoteismillä on kuitenkin pelastususkon asema.

Koraanin mukaan muslimi ei voi olla kristityn tai juutalaisen ystävä:

”Uskovaiset, älkää ottako juutalaisia ja kristittyjä ystäviksenne; he ovat toistensa ystäviä” Koraani, 5:51

Islamin tiukan monoteismin vuoksi Koraanissa arvostellaan kristinuskon kolminaisuusoppia.

Koraanista löytyy siis aineksia sekä islamin ylivaltaa ja eristäytymistä haluaville että moniarvoisuutta kaipaaville. Jälkimmäiset vetoavat usein seuraavaan Koraanin jakeeseen:

”Jokaiselle teistä me olemme antaneet oman lain ja oman tien. Jos Jumala tahtoisi, Hän voisi tehdä teistä yhden kansakunnan, mutta Hän antaa teidän kuulua eri uskontoihin koetellakseen teitä sen suhteen, mitä Hän on teille antanut. Kilvoitelkaa siis hyvissä töissä.” Koraani 5:48

Tähän vyyhtiin tuo vielä oman mausteensa jihad, jonka alkuperäinen merkitys on ”kilvoittelu” tai ”ponnistelu Jumalan tiellä”. Nykyään se liitetään suurelta osin hyökkäilyyn ja taisteluun uskonnollisen aatteen puolesta. Joissakin muslimipiireissä sitä pidetään islamin kuudentena pilarina, koska se tarkoittaa sisäistä taistelua omia heikkouksia ja syntejä vastaan.

Koraanissa on kuitenkin myös sotaisia jakeita. Mitkä jakeet sitten ovat voimassa? Tähän antaa vastauksen abrogaatio (naskh), joka perustuu koraaniin:

”Jos me pyyhimme pois jonkin jakeen tai annamme sen unohtua, annamme tilalle samanlaisen tai paremman.” Koraani (2:106)

Tästä on olemassa erilaisia tulkintoja; yhden mukaan Jumala lähetti muuttuviin oloihin sopeutumiseksi eri aikoina erilaisia käskyjä (Koraani ilmoitettiin 23 vuoden aikana). Mekassa, jossa muslimit olivat määrällisesti alakynnessä, heidän käskettiin kohdata kärsivällisesti paikallisten yhteisöjen vihamielisyys. Myöhemmin Medinassa muslimit olivat vahvoilla, ja siellä kirjoitetut jakeetkin ovat sotaisampia. Juuri näihin jakeisiin länsimaihin vihamielisesti suhtautuvat muslimit oikeuttavat vihanpidon ja vastakkainasettelun.

Siddiquin mielestä Medinassa kirjoitetut jakeet pitäisi lukea historiallisessa ja poliittisessa yhteydessään; tämä nostaa kuitenkin esiin ristiriidan, kun abrogaatioperiaatetta kunnioittaen nimenomaan ne Medinassa ilmoitetut suurat ovat voimassa. Ylipäätään ajatus Koraanin lukemisesta historiallisessa ja poliittisessa yhteydessään on islamin opin kannalta ristiriitainen: minkä takia Jumala olisi viimeisessä ilmoituksessaan puuttunut joihinkin paikallisiin, tilapäisiin kysymyksiin? Mitä merkitystä on sillä, että Koraani on Jumalan suoraa puhetta, jos tuo puhe oli osittain tarkoitettu vain neuvoiksi joihinkin ilmoitushetken paikallisiin ongelmiin? Entä millä perusteella voi tietää, mikä osa Koraanista on ikuista ja kestävää ja mikä vain eräälle 600-luvun aavikkokansalle tarkoitettua?

Oman lisänsä soppaan tuo hadith-kirjallisuus, jonka mukaan marttyyrikuolema taistelussa on perimmäinen tie taivaaseen: ”enkelit suojaavat siivillään marttyyrisotureita, ja kaikki taistelussa kuolleet pääsevät automaattisesti paratiisiin”.

Paljon keskustelua on herättänyt musliminaisten oikeus avioitua ei-muslimien kanssa. Klassinen islamilainen laki kielsi musliminaisia avioitumasta muiden kuin mslimimiesten kanssa. Siddiquin mukaan aiheesta keskusteleminen on nykyään lähes tabu; hänen mukaansa kuitenkin tämä kielto oli islamin laajenemisen vuosina vain väliaikainen, ja sen tarkoitus oli turvata islamin jatkuminen isältä lapsille. Siddiqui katsoo myös, että oman uskonnon ulkopuolelta aviomiehen ottavan naisen pitäminen vääräuskoisena on vastoin kaikkia käsityksiä ihmisen vapaudesta ja moraalisuudesta. Lukijalle syntyy käsitys, että tuo avioitumiskielto ei ole peräisin Koraanista, eikä siten kuulu islamin ydinsanomaan.

Islam lakiuskontona

Islam on lakiuskonto paljon suuremmassa määrin kuin esimerkiksi kristinusko. Koraani ilmoittaa olevansa ikuisen johdatuksen sanoma, ja jopa kattava: ”Me olemme merkinneet kaiken Kirjaan” (6:38). Muslimit pitävät oikeaa käytöstä arkensa keskeisenä kysymyksenä, koska tekojen on heijastettava alistumista Jumalan tahtoon.  Muslimioppineisuutta hallitsee valtava määrä oikeaa käytöstä käsitteleviä kirjoituksia.

Keskeisempää islaminuskossa on kuitenkin Jumalan ykseys. Oikea usko on islamissa tie pelastukseen, mutta se on osa syvällisempää hengellistä ajatusta: että ihmiskunta on solminut liiton Jumalan kanssa. Koraanin (7:172) mukaan ihminen on luomisen alussa hyväksynyt Jumalan ylimmän vallan ja ykseyden, ja Jumala on auttanut häntä lähettämällä ilmoituksen ja profeetat luomaan perustan eettiselle käytökselle. Kiitollisuus Jumalalle näkyy siten kuuliaisuutena Jumalalle.

Sharia on muslimien termi Jumalan säätämälle käytännön uskolle. Usein sana sharia käännetään ”islamilaiseksi laiksi” eli noudatettaviksi velvollisuuksiksi, mutta se merkitsee uskontoa kokonaisuudessaan. Sharia on Jumalan lainsäädäntöä, ja se kattaa sekä lain että eettisen käytöksen.

Koraani sisältää islamin lain ytimen, vaikka sen 6346 jakeesta vain viitisensataa  määrää ja kieltää. Valtava määrä haditheja käsittelee yhteiskunnallisia kysymyksiä: avioliittoa, perimystä, ostamista, myymistä, rikoksia, ruokatarpeiden teurastamista, valantekoa ja sodankäyntiä. Silti ne eivät voi kattaa kaikkia elämänalueita, ja monien asioiden suhteen ne ovat epäselviä.

Sunnalaisuudessa, islamin levinneimmässä suuntauksessa, Koraania ja haditheja täydentävät oppineiden yksimielisyys ja analoginen päättely. Shiialaisuudessa luotetaan enemmän imaameihin, Jumalan johdattamiin johtajiin, ja lainoppineiden itsenäiseen päättelyyn.

Lakitekstien tulkinnassa tyyli perustuu mahdollisuuteen muuttaa kaikkea: perustelut esitetään yhdistelemällä väitteitä, kysymyksiä ja olettamuksia. Ihmisten teot on jaettu hyväksyttävyyden mukaan viiteen oikeudelliseen ryhmään: pakolliset, suositellut, neutraalit/sallitut (halal), paheksutut, kielletyt (haram). Islamilaisten oikeusoppineiden asenne on sellainen, että mitään tekstiä ei tulkita irrallaan muista, eikä minkään tekstin oleteta sisältävän lopullista mielipidettä; tekstin tarkoitus voi olla täysin sen ilmaisukyvyn ulkopuolella. Niinpä Koraanin tai hadithien aidosti kirjaimellinen tulkinta on islamilaisessa oikeusopissa mahdotonta tai ainakin epäislamilaista.

Sen sijaan esimerkiksi Saudi-Arabiassa ja Nigeriassa käytössä oleva kuoliaaksikivitysrangaistus aviorikoksesta perustuu haditheihin ja Koraaniin. Tässä yhteydessä Siddiqui esittää arvion: ”Länsimaissa islam on paraikaa jonkinlaisessa typistymisvaiheessa, jossa inhimillisen kokemuksen monimutkaisuudet ja hienoudet jätetään huomiotta ja moraali on jähmettynyt tekstien kirjaimelliseksi ja kritiikittömäksi tulkinnaksi. Islam on tämän omiin teksteihinsä omaksumansa asenteen vanki. Vaikka muslimit kiistelevät etiikan kysymyksistä maailmanlaajuisesti, monissa yhteisöissä vallitsee pelon ja voimistuvan suvaitsemattomuuden ilmapiiri – muslimit on usutettu toistensa kimppuun. Monille länsimaiden muslimeille islamista on tullut väline, jolla pyritään puolustamaan sosiaalista ja poliittista identiteettiä.”

Voi tietenkin olla, että nykyään yksinkertaistetaan liikaa klassisen islamilaisen oikeusopin prosesseja ja päättelyä. Silti siellä pohjalla on keskiaikainen säännös avionrikkojien kivittämisestä, eikä siitä pääse eroon oikeusopin nyansseja hiomalla. Siddiqui siis ottaa rohkeasti käsiteltäväksi aran aiheen, mutta väistää sitten itse sitä nyansoinnin taakse.

Koraanissa ei määritellä, mikä on oikea hallintomalli – monarkia, demokratia vai teokratia – eikä siinä ylipäätään puhuta poliittisesta järjestelmästä. Islamilla ei ole puhemiestä, eikä sunnalaisuudessa ole edes muodollista papistoa tai uskonnollista hierarkiaa.

Yritys islamin uuteen tulkintaan

Siddiqui näkee tarvetta islamin sallivampaan ja dynaamisempaan tulkintaan, joka vastaa modernin maailman asettamiin haasteisiin. Hänen mielestään muslimien tulee pyrkiä ensisijaisesti pluralismiin ja oikeudenmukaisuuteen. ”Muslimit ovat tilivelvollisia muulle maailmalle siitä, mitä he islamin nimissä tekevät. Moraalin pitää pohjautua kaikille yhteisiin ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon ja laaja-alaiseen ja kaikenkattavaan armoon. Todellinen muutos koetaan, kun ihmiset hyväksyvät sen, että laki ja auktoriteetti eivät ole muuttumattomia.”

Siddiqui kehottaa laittamaan koraanin säkeet historialliseen yhteyteensä, vaikka Koraani itse kertoo kirjan olevan Jumalan muuttumatonta sanaa. Kumpi on siis loogisempi – Siddiqui vai fundamentalisti joka ajattelee koraanin sanojen olevan sanasta sanaan totta?

Toisaalta logiikan ei ehkä pidäkään ohjata ajattelua uskonnollisista kysymyksistä; jos näin on, minkä sitten? Siddiqui kertoo toisaalla, että Koraanin tulkinnat ovat perinteisesti perustuneet oppineiden  yksimielisyyteen ja analogiapäättelyyn. Analogiapäättelykin on kuitenkin alisteinen logiikan laeille, ja mihin oppineet perustaisivat yksimielisyytensä kun rationaalinen päättely on suljettu pois?

Jos asetamme Koraanin säkeet historialliseen yhteyteensä kuten Siddiqui kehottaa, mistä tiedämme mitkä koraanin ajatukset ovat aikaansa sidottuja ja mitkä ajattomia? Monet muslimioppineet sanovat, että nimenomaan Koraaniin yhteiskunnallis-oikeudelliset jakeet on nähtävä historiallisissa yhteyksissään, mutta mikä Jumalan ilmoituksessa – Koraanissa – antaa aihetta tällaiseen tulkintaan? Eikö nimenomaan abrogaatio kerro, mitkä jakeet ovat aikaansa sidottuja ja mitkä ajattomia?

Lukijan hämmennys lisääntyy kun Siddiqui siteeraa (s. 146) Fazlur Rahmania (1911-88), pakistanilaissyntyistä Chicagon yliopiston Islamin aatehistorian professoria:

”Koraania tutkittaessa käy ilmi, ettei kirjassa itse asiassa esitetä kovin monia yleisiä periaatteita: enimmäkseen annetaan määräyksiä, jotka koskevat historiallisia kysymyksiä. Mutta ratkaisuille ja määräyksille ei esitetä suoria tai välillisiä perusteluja, joista voisi johtaa yleisiä periaatteita. Oikeastaan tämä oivallus on ainoa tapa saavuttaa aito totuus Koraanin opillisesta sisällöstä. Yleistykset on tehtävä sen perusteella, miten Koraani käsittelee todellisia tapauksia ottamalla tarpeellisessa määrin varteen kirjan syntyajankohtana vallinnut sosiaalis-historiallinen tilanne. Sillä vaikka kirjasta löytyy joitakin yleisiä periaatteita, ne kätkeytyvät enimmäkseen todellisten kysymysten konkreettiseen käsittelyyn, josta ne täytyy löytää.” Fazlur Rahman, Islam and Modernity, University of Chicago Press, 1982:30.

Jos Koraani on Jumalan sanaa, miksi hän olisi lähettänyt Muhammadille keskiaikaan ja autiomaakulttuuriin sidottuja viestejä? Eikö Jumalan olisi pitänyt kaikkitietävänä ja kaikkiviisaana antaa suoraan ne yleiset periaatteet joita hän haluaa ihmisten noudattavan?

Miten voimme tehdä päätelmiä siitä, mitä kunnon muslimin pitäisi tehdä tänä päivänä, jos Koraanin ohjeet ovat aikaansa sidottuja? Kuinka pitkälle analogiapäättelyn voima riittää?

Omaa toivoani, ja arvatenkin useimpien tämän arvion lukijoiden toivoa, nostattaa se, että islamin piirissä on kirjan perusteella selvästikin olemassa elinvoimainen islamin nykyaikaistamista ajava suuntaus. Tämä etenkin länsimaistuneista islam-oppineista koostuva vähemmistö haluaa painottaa Koraanissa esiintyviä rauhanomaisia ja suvaitsevaisia jakeita, ja jättää huomiotta tai mitätöidä sotaisat jakeet. Kuten edellä näimme, tämä on vaikea tehtävä, koska siinä täytyy jättää huomiotta Koraanin itsensä ilmoitus, että myöhemmät (mm. sotaisat) jakeet kumoavat varhemmat (mm. rauhanomaiset) jakeet, mikäli näiden välillä on ristiriitaa. Tämä uudistussuuntaus, sekä maallistuneiden ja uskoonsa välinpitämättömästi suhtautuvien muslimien suuri määrä kuitenkin vähentävät islamistien vaikutusvaltaa islamin sisällä, ja hyvä niin.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja suomennos hyvälaatuinen. Itse luin kirjan yhtenä päivänä puutarhatöiden lomassa. Jokaisen Islamista kiinnostuneen muttei siitä vielä paljoa tietävän kannattaa lukea kirja, samoin niiden joita kiinnostaa edistyksellisten muslimien suhde uskontoonsa. Kirja ei ole vanhentunut, koska vanhentuneita eivät ole sen läpikantavat teematkaan – islamin perusoppi ja islamin suhde länsimaiseen edistykseen.